Mt Holdsworth – Jumbo circuitin osuus Jumbo ja Powell tupien välillä kulkee kokonaisuudessaan puurajan yläpuolella täysin tuulelle alttiilla harjanteella. Reitti on kovilla tuulilla kulkukelvoton ja huonolla näkyvydellä sekä vaikea suunnistettava, että tylsä kävellä – miksi näkisit vaivan kiivetä mt Jumbolle (1405 m) ja Holdsworth trigille (1470 m) jos et näe kuin kädenvarren päin eteenpäin? Suunnitellun mukaisesti jäätiin siis toiseksikin yöksi Jumbo hutille, koska seuraavana päivänä kelin piti jossain määrin aueta.
Yöllä tuuli puhalsi niin, että tupa tutisi, mutta sääennusteen mukaan kelin piti päivän mittaan hiljalleen parantua. Koska paikallaan oleminen ei oikein sovi luonteelleni, olin jo etukäteen kartalta etsinyt itselleni päiväretkikohteen – McGregor bivvyn, joka näytti olevan noin parin tunnin taivaltamisen päässä ja reitti näytti kohtuullisen selkeältä harjanteiden seuraamiselta. Paperikartan olisin silti halunnut matkaan, mutta kun Tararuasille ei ollut alunperin tarkoitus tulla, ei sellaista meillä matkassa ollut. Puhelimessa toki oli GPS ja Uuden-Seelannin TOPO maps, mutta Samsungin luotettavuus ei ollut Waioeka-joen uimaretken jälkeen ollut mitenkään huikaiseva. Piirtelin sitten paperinpalalle viivakartan, jossa oli kunkin harjanne-risteyksen kohdalle kompassisuunnat oikealle (ja väärille) harjanteille ja tämän hätävaran nakkasin päiväreppuun eväiden, ensiapupakkauksen ja kaverin vanhan hätälähettimen kanssa matkaseuraksi.
Luonnossa liikkuessa varmaan yleisin ”hienojen kokemusten” -tyyppi on visuaalinen kauneus. Hienot auringonnousut, aurinkoiset päivät jolloin näkee kauas, kauniit auringonlaskut tai kirkkaat tähtitaivaat. Tällaiset muistot saa myös helpoiten tallennettua ja myös jaettua digitaalisessa maailmassa. Tänään mieleenpainuvaa koemusta tarjolla oli toista tyyppiä – sitä jota yhtä moni ei luullakseni ehkä arvosta – eli luonnon VOIMAA.
Reitin noustessa tuvalta hiljalleen kohti Mt Jumboa, lännestä puhaltanut tuulikin alkoi todella tuntua. Pohjois – eteläsuuntaisilla harjanteilla tuli puuskien kohdalla vaistomaisesti notkautettu polvista vähän kyykkyyn, kun tuulen voima alkoi salpaamaan hengitystä ja tuntui siltä kuin hiemankin kovempi puhallus nakkaisi miehen jo harjanteelta alas. Hauskaa, varsinkin kun luotin sääennusteeseen, ettei keli päivänmittaan enää tästä huononisi.
McGregor Bivvy, eli tulisijaton kahden hengen suoja löytyi pienen pusikkosiksakin jälkeen. Tyypillinen kaltaistensa edustaja on restauroitu alkuperäiseen 60-luvun kuntoonsa ja kunnossapidosta vastaavat NZFS peuranmetsästäjäveteraanit.
Paluumatka sujui onnistuneesti, mitä nyt yhdessä harjanteiden haarautumiskohdassa vasta kolmas yritys vei oikealle harjanteelle kompassisuuntaa hyväksikäyttäen. Näykvyyden ollessa rajallinen täällä voi eksyä yllättävän helposti, kun et voi nähdä mitään kiintopistettä.
Downiesille tehdyn välilaskun jälkeen edessä oli helppo seitsemäntoista kilometrin pikamarssi mönkijäuraa myöten Matakitaki Stationille. Sieltä meidät keräsi kyytiin sama erinomainen Jennifer Slootsin (kiaora@tripsandtransfers.co.nz) pikkubussi, joka tipautti meidät Lewis passiin neljä yötä aiemmin. Sateesta läpimärkänä sitä osaa erityisesti arvostaa matkalla tarjolla olevaa kuumaa juomatermosta ja vastaleivottuja mustikkamuffinsseja.
Näin ollen Nelson Lakes National Park näytti voimansa minulle jo toisen kerran. Vaihto-oppilaana kun Travers-Sabine -kierroksella ehdittiin vain Travers pass huipulle ja palattiin siitä takaisin, kun osa High School -ryhmän porukasta oli liian huonokuntoista kiertämään koko lenkkiä. Joku tuleva päivä palaan tänne ja tasoitan puntit kiertämällä Nelson Lakes Big Circuit:n (tai jonkun ihan muun siksakin vuoria ylös ja alas).
Parin tunnin ajomatkan päässä Pictonissa palattiin hetkeksi sivistykseen (suihku, pitsa, pari kaljaa, lakanat) pariin ja seuraavana aamuna palattiin lautalla pohjoissaarelle. Wellingtonin ja Whakatanen välille jäi useampiakin luonnonpuistoja ja kymmeniä autiotupia, mutta sääennuste näytti vähitten huonolta aivan saaren pohjoispäässä. Täten pienen arvonnan jälkeen päädyttiin suuntaamaan Tararua Forest Park itäreunalle viettämään pari yötä Mt Holdsworth – Jumbo circuit:lle. Tämän lenkin kiertää hyvällä kelillä vaikka päiväretkenä, mutta hyvästä säästä ei nyt ollut pelkoa ja ”Tararuas” on erityisen tunnettu erittäin kovista tuulistaan ja erityisen nopeasti muuttuvista säätiloistaan.
DOC:n Holdsworth Lodgessa vietetyn yön jälkeen Jumbo Hutille vie noin kymmenen kilometriä pitkä, hetkittäin jyrkkäkin reitti. Itse tupa sijaitsee vain hieman puurajan yläpuolella, joten sinne saakka pääsee kuitenkin lähes kelillä kuin kelillä.
Jumbo hutille saapuessa ensimmäinen huomiota herättävä asia on sitä joka puolella ympäröivät ankkurointivaijerit. Etelä- ja Pohjoissaarten välisen salmen pohjoislaitaan jäävä Tararuas on todellakin tuulinen alue ja 1982 rakennetttua tupaa jouduttiin vahvistamaan muutama vuosi sitten, kun alettiin pelätä, että sille käy kuten edeltäjälleen. 1961 rakennettu Angle Knob Hut kun lensi perustuksiltaan myrskyssä 1980 ja löytyi metsän keskeltä kaksisataa korkeusmetriä alempaa. Tuvassa yötään viettänyt peuranmetsästäjä ehti pelastua viime hetkellä, ja vietti yönsä hieman alempana rinteessä puurajassa olleessa paskahuussissa – kokonaisuudessaan tarina löytyy täältä.
Neljännen päivän aamu koitti pilvisenä, sumuisena ja vettä tihuuttavana. Lämpötila oli reilusti plussan puolella, mutta sääennusteen mukaan David Saddleen reiluun tuhanteenkahdeksaansataan metriin luvassa oli muutama pakkasaste, jonkun verran tuulta ja lumisadetta. Aikataulussamme oli vähän löysää juuri tällaista tilannetta varten, mutta valitettavasti sää oli vain huononemaan päin seuraavat kolme päivää, joten odottaminen ei nyt auttanut. Ennen tällaisten sääennusteiden saantimahdollisuutta liikkeelle olisi varmasti aamulla lähdetty ja hengissä selvitty joko ylipäästen tai takaisinpäin kääntyen. Nyt kuitenkin tieto lisäsi tuskaa:
Ensin kastuisi sateessa märäksi, sitten kahdeksansadan nousumetrin aikana lämpötila tippuisi reilusti nollan alle
Tuuli ei ollut kova, mutta tuohon edelliseen yhdistettynä ikävä
Lumisade vuorilla voi tulla aika on/off -tyyppisesti, reilumpi kertymä hidastaa etenemisvaudin ja pilvisyys hävittää näkyvyyden, jonka jälkeen suunnistaminen merkitsemättömällä reitillä puurajan yläpuolella muuttuu varsin työlääksi
Pisteeksi iin päällä, illan majoitus Upper D’Urville hut olisi pelkkä kaksipunkkainen ”biv” eli tulisijaton suoja, eli seuraavana aamuna saisi lähteä juuri yhtä märissä kamppeissa liikkeelle, kuin illalla tupaan saapuessa olisi päällä
Koska seuraaville päiville oli luvassa vain entistä kovempia sateita, oli selvää että kahta seuraavaa vuorisolaa (Moss Pass, Travers Saddle) emme missään tapauksessa pystyisi ylittämään, vaan loppumatka menisi sen sijaan D’Urville -joen laaksoa myöten Rotoroa-järvelle ja siitä St Arnaudiin. Ei tuokaan hassumpi reitti olisi ollut, jos ei luvassa olisi ollut jatkuvaa sadetta
Tässä tilanteessa tehtiin sitten se tylsä ja järkevä ratkaisu ja luovuttiin David Saddle ylityksestä ja siirryttiin vaihtoehtoon C (B olisi ollut D’Urville-joki), eli Matakitaki East Branch alaspäin, kunnes se liittyy (Bob’s hut suunnasta tulevan) West Branch kanssa yhteen muodostaen Matakitaki -joen. Tätä alaspäin Downie’s hut asti yöksi ja seuraavana päivänä ulos ihmisten ilmoille miettimään, että mitäs sitä lopuilla viidellä käytettävissä olevalla päivällä tehtäisiin.
Reitti Downie’s:lle oli standardi-nättiä NZ maisemaa, vailla mitään ihmeellistä raportoitavaa. Paitsi kartalle merkitty ”Pretty Bridge”, jossa ei ole siltaa, mutta yksi hienommista vesiputouksista mitä on tullut vastaan. Vesi tulee polveilevasti mutkittelevaa ja kivistä uomaa myöten alaspäin kymmeniä metrejä. Mutkittelun ja puuston takia ilman dronea tuosta ei hyvää kuvaa oikein voi saada, eli käykää itse ihailemassa paikan päällä 🙂
Edellisen päivän reippailun jälkeen oli oikein mukavaa, että nyt edessä olisi vain reilun kahdeksan kilometrin ja noin kolmen tunnin merkitty reitti East Matakitaki Hut:lle. Huono uutinen oli, että sääennuste – joka pystyttiin saamaan satelliittien kautta kaverin Garmin InReachilla – oli alkanut muuttua merkittävästi huonompaan suuntaan. Seuraavalle päivälle olisi ohjelmassa Three tarn pass korkuinen, mutta edellistä jyrkempi David Saddle, jonka ylittäminen kombinaatiossa huono näkyvyys, tuuli, lumisade ja alle nollan lämpötila ei kuulostanut kovin terveelliseltä idealta.
Kun kiire ei ollut, eikä sään suhteen ollut mitään tehtävissä, otettiin aamu rauhassa ja lähdettiin hyvin rauhalliseen tahtiin liikkeelle. Heti tuvan jälkeen pitää ylittää Mt Maling Creek (joka sekin reippaiden sateiden jälkeen voi olla ongelmallista tai mahdotonta), jonka jälkeen ei sitten tarvinnutkaan loppumatkalla koittaa välttää koipiensa kastelua vaellussaappaiden ollessa samantien täynnä vettä.
Kolmen tunnin leppoisan tallustelun jälkeen saavuttiin East Matakitaki Hut:lle 897 metrin korkeuteen. Jäljellä olevaa päivänvaloa käytettiin hyväksi ja täydennettiin polttopuuvajaa lähimetsistä reilusti enemmän, kuin mitä sieltä itse poltettiin pois. Samoin kamat ehdittiin kuivata kunnolla ja nauttia ensimmäinen mukana kantamistani Baltika tölkeistä. Sääennuste ei päivän aikana ollut parantunut, joten illalla mietitiin suunnitelmat B ja C valmiiksi aamua varten. Silloin tarkastettaisiin sääennuste viimeisen kerran, verrattaisiin sitä siihen miltä ulkona oikeasti näyttää ja päätettäisiin, että jatketaanko etenemistä sadankahdeksankymmenen asteen käännöksellä vai ilman sitä.
Ensimmäisen päivän oltua kevyttä reippailua, oli toisena luvassa etukäteen arvioiden koko retken kovin veto. Ensinnäkin edessä oli ensimmäinen neljästä vuoristosolasta – Three Tarn Pass – joten alkulämmöt otettaisiin kiipeämällä 979 metrin korkeudessa olevalta tuvaltamme 4,5 kilometrin matkalla 1857 metriin. Tämän jälkeen matka jatkuisi 10 kilometriä alas laaksoa myöten kohden vajaassa 900 metrissä sijaitsevaa Bob’s Hut tupaa. Tämä pääosin merkitsemätön reitti oli aikoinaan luokiteltu 8,5 ”DOC-tunnin” mittaiseksi (hyvällä säällä), mutta pari vuotta sitten alueelle osuneen myrskyn jäljiltä loppupään metsäosuus on niin täynnä kaatunutta puuta, että siitä olisi luvassa pari ylimääräistä matkatuntia. Kaiken edelläolevan kun yhdisti toukokuun lopun olosuhteisiin – alle kymmenen tuntia päivänvaloa ja varmasti jäässä oleva sola – niin jo etukäteen oli tiedossa, että päivä voisi olla niin sanotusti ”haasteellinen”.
Edellämainituista syistä tarkoitus oli lähteä liikkeelle heti aamuhämärässä, eli puoli tuntia ennen auringonnousua. Tässä lähes onnistuttiinkin ja päästiin tarpomaan laaksoa ylöspäin, paksun kuuran peitossa olevan kasvillisuuden läpi. Päivän aikana ehdittiin kokea kohtuullinen läpileikkaus erilaisia kasvustoja ja maastoja, jotka hidastavat etenemistä. Alkumatkan hetkittäin tiheä pensaikko tai metsikkö muuttui hiljalleen korkeaksi pitkäksi heinikoksi jossa kasvoi turhan tiheässä pyöreitä ”Speargrass” puskia. Tälle vihulaiselle ei suomenkielistä nimeä nopeasti löytynyt, mutta ”keihäsruoho” olisi kyllä aivan kuvaava. Lehtien kärjet pistävät heittämällä läpi niin ihosta, housuista kuin täällä vaeltajien usein käyttämistä säärystimistä. Itsellähän toki oli shortsien lisäksi jalassa vain lämpökerraston housut, joten olo oli hetkittäin kuin kävelevällä neulatyynyllä.
Pikkuhiljaa kasvusto edelleen madaltui ja loppui kokonaan reitin jyrkentyessä reilun kolmensadan korkeusmetrin kiipeämiseen eroosion rikkomassa kivimurskassa. Nuo metrit tuntuivat todella pitkiltä kun pitävää jalansijaa ei ollut tarjolla missään ja jyrkkyys sai pohkeet katumaan olemassaoloaan. Päässä tässä kohtaa pyörinyt soundtrack sisälsi ainakin ajatuksia ”ei saatana, nyt ollaan tonnineljässäsadassa eli huipulle on vielä neljä ja puolisataa”, ”minkä ihmeen takia minulla rinkassa 1,8 litraa olutta”, ”luulin olevani hyvässä kunnossa” ja ”ensi kerralla mitään vuoria kiivetessä kevyemmin pakaten kuin 27 kilon rinkka saatana”. Noin 1700 metrissä olevalle harjanteelle kuitenkin lopulta päästiin ja jäätiin hetkeksi ihailemaan maisemia ja kahta ensimmäistä pientä vuoristolampea (”tarn”).
Tästä eteenpäin matka jatkui ylös lumelta näyttävää pintaa myöten. Tuo pinta kun oli kivikovaa ja liukasta jäätä – solan eteläpuolelle kertyneen lumen pinta ehtii lämpiminä päivinä vain hieman sulaa, jäätyäkseen taas yöllä. Ilman jäärautoja ja hakkua matkanteko olisi tyssännyt tähän paikkaan, vain niiden avulla oli mahdollista päästä rinnettä ylös. Olin testannut jäärautojen sopivuuden vaellussaappaisiini kerran kotona, mutta (kaikkien oppien ja ohjeiden mukaisesti) en ollut missään vaiheessa ollut kunnolla vetänyt niitä kiinni. No nyt tuli sitten opeteltua oikeata pituussäätöä kolmeen otteeseen puolessa välissä jyrkähköä ja jäistä vuorenrinnettä – ei muuten ole kaikista parasta hommaa koittaa löytää jotain kiven nurkkaa missä vetää irronnut rauta takaisin kenkään kiinni ja samalla yrittää olla tipauttamatta itseään tai romujaan (rinkka, kamera, hakku ja hanskat) luisumaan alamäkeen.
Yhden väärän jäärännin tarkastuksen jälkeen (etelästä päin tullessa muista pysyä vasemmalla, jyrkän kallioseinämän vieressä) päästiin lopulta harjanteelle. Näkymät olivat mitä mainioimmat ja varsinkin kesäaikaan tänne eksyvälle suosittelisin lämpimästi yhden yön viettämistä lampien vieressä. Tarppipaikka olisi yksi hienoimpia MISSÄÄN ja tämä ratkaisu jakaisi yhden turhan pitkän vaelluspäivän kahdeksi mukavan mittaiseksi. Päivänvalon vähyydestä johtuen meidän piti valitettavasti laittaa töppöstä toisen eteen kohtuu lyhyen maisemien ihailun jälkeen,
Laakson tarpominen alaspäin sujui yllätyksittä speargrasseja väistellen ja onnistuneella suunnistuksella (muista nousta joenuomasta vasemmalle ylös metsään, ennen kuin se muuttuu kanjoniksi), kunnes tultiin noin 1080 metrissä pisteeseen, jossa kartan (ja GPS:nkin) mukaan merkitsemättömän jokea seuranneen reitin piti muuttua metsässä kulkevaksi poluksi. Tässä kohtaa risteiltiin ehkä lähemmäs tunti iloisen kulkukelvotonta metsää ristiin rastiin polkua löytämättä, ennen kuin luovutettiin ja lähdettiin taas seuraamaan jokea alaspäin. No kappas, sieltähän se polun pää löytyi, ehkä kilometrin verran eri paikasta, kuin karttaan oli merkitty.
Polusta ei ehditty kauaa nauttia, kunnes päästiin päivän viimeiseen koitokseen – myrskytuhoista kärsineeseen metsään. Suomalaiseen mänty- tai kuusivaltaiseen metsään tottuneelle kaatuneet puut eivät kuulosta suurelta vastukselta, mutta Uudessa-Seelannissa ne voivat olla sitä. Käytännön esimerkkinä jotain tämänkaltaista:
kulkusuunnassa (edessä) kaksi metriä korkea seinämä / läjä / valli kaatuneita monihaaraisia, vinkkuroita, osittain mätiä lehtipuita. Puita saattaa olla pari tai sitten peräjälkeen kymmeniä metrejä ristiinrastiin.
vasemmalla jyrkänne, joka tippuu suoraan kulkukelvottomaan jokeen
oikealla jyrkänne ylöspäin, jossa kaatuneita puita läjässä, vastaavasti kuin edessäsi
Aurinko on jo laskenut ja suunnistaminen ja eteneminen tehdään otsalamppujen valossa
Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, mitä siis teet? Lähdet puskemaan, yli, ali, läpi tai ympäri tilanteen mukaan. Ei sitä äkkiseltään arvaisi minkälaisia liukkaita rankakasoja sitä rinkka selässä pystyykään kiipeämään. Välillä rinkka on tipautettava kyydistä, että saa pungettua itsensä jostain läpi – tässä vaiheessa on erityisen tyytyväinen Savotan laatuun, sama mistä remmin nurkasta saa kiinni, niin pakkauksen saa kiskottua perässään. Illan kohokohta taisi olla, kun kaveri lähti ylittämään pari metriä syvää notkoa kaatunutta puuta myöten, jota toki katkesi alta. Rusaus, tömähdys, hiljaisuus, ”sattuiko pahasti?” ”Ei.” Hyvä näin, saatiin ukko ja rinkka kalastettua montusta ylös ja matka jatkui.
Hikeä? Kyllä. Verta? Ei paljoa. Kyyneleitä? Ei, oli onneksi tarpeeksi tahtoa ja tekemisen asennetta molemmilla.
Kolmisen kilometriä pitkän kaatuneiden puiden boot camp radan jälkeen edessä oli vielä Faerie Queene (2236 m) huipulta tulevan sivujoen ylitys, virtaama oli nytkin sen verran reipas, että keväällä lumien sulamisaikaan tästä olisi turha yrittää läpi. Tämänkin jälkeen edessä oli vielä reilut kolme kilometriä huonokuntoista polkua, ennen kuin tyhjälle Bob’s Hutille päästiin kellon ollessa 19:30, eli kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen. Tällaisen päivän jälkeen oli oikein mukavaa löytää siisti ja edellisten kävijöiden jäljiltä hyvin polttopuilla ja sytykkeillä varustettu mökki.
Päivä oli raskas, mutta muistorikas. Mieluummin minä tällaisia tarvon, kuin jotain mitäänsanomattomia merkittyjä polkuja.
Kun sitä pysyy liikkeellä – ja harvemmin hiljaa – niin pikku hiljaa tutustuu ihmisiin töissä ja sen ulkopuolella. Löytyi töistä sitten kaveri jolla oli varsin samankaltaiset vaelluskiinnostuksen kohteet kuin itsellä – sekä möyriminen lähialueilla, että lähteä kokeilemaan jotain vaativampaa eteläsaarella. Paskamainen homma nyt oli kuitenkin se, että valitettavasti Suomeen paluu oli edessä, vaikkei se itseäni olisi pätkääkään vähempää voinut innostaa. Halu eteläsaarelle yhdistettynä rajoitettuun aikatauluun tuottikin pienen ongelman, paras aika monille reiteille oli keski- ja loppukesä ja nyt oltiin menossa syksyä ja kohta jo alkutalvea. Aikamme kun taas (tämän maan puoliloputtomia) vaihtoehtoja tiirailtiin päätettiin koittaa (vähän kunnianhimoisesti) Lewis Pass – St Arnaud reittiä Nelson Lakes kansallispuistossa. Tämä noin 95 kilometrin ja 7 – 8 päivän reitti tarjoaa pääosin rauhaa turistivirtojen ulkopuolella, neljä vuoristosolaa ylitettäväksi, maisemia ja kuten ennenkin mainostamani GJ Coop kuvailee ”A great place to find out whether extensive toil, inclement weather and inadequate food, ie, more than a little hardship, do in fact add up to the full bundle of fun.”
Alusta saakka oli selvää, että touko-kesäkuun vaihteen kelit voisivat olla arvaamattomat. Mietittiin pari varakohdetta jos keli näyttäisi mahdottomalta ja hankittiin molemmille jääraudat ja hakku, joita varmasti vuoristosolien ylityksissä tultaisiin tarvitsemaan.
Vaelluksen lähestyessä säässä vakaata oli vain vaihtelu. Lännestä maan ylle puski vuoronperään matala- ja korkeapaineita ja kelit menivät sen mukaisesti aivan mahdottomasta mainioon. Lähtöpäivänä kuitenkin näytti mahdolliselta, että päästäisiin kaikkien neljän vuoristosolan yli ja St Arnaudissa toimiva pikkubussikuski tipautti meidät lähtöpisteeseen Lewis Passiin.
Lähtöpiste Lewis pass (Lewisin sola) oli noin 800 metrin korkeudessa, josta mentiin vähän alaspäin, ennen loivaa nousua laaksoa ylöspäin noin tuhannessa metrissä sijaitsevalle Ada Pass tuvalle yöksi. Tämä ensimmäinen päivä on kevyttä lämmittelyä, noin neljä tuntia hyväkuntoista ja hyvin merkittyä polkua pitkin.
Ada Pass tuvalle ehdittiin mukavasti ennen iltahämärää. Tupa on tasoltaan ”Serviced”, eli kustansi 15 dollaria yö ja kaminan polttoaineet (kivihiili) oli tarjolla. Siisti kuin mikä, Te Ureweran metsästyskämppiin tottuneelle jopa liiankin steriili – missä ovat kaikki kahdeksan vanhaa kattilaa ja paistinpannua ja edellisten kävijöiden jättämät ruuanjämät? Mökki saatiin lämmitettyä nollan yläpuolelle ennen aikaista nukkumaanmenoa – seuraava päivä olisi tarjoamassa hieman tätä kevyttä rinkkaan totuttelua enemmän haastetta ja herätys olisi puoli tuntia ennen auringonnousua.
(kuvapainotteinen reportaasi jatkuu osassa ”Pisin päivä (2)” ennemmin tai myöhemmin)
Jossain marras- tai joulukuun tienoilla kävin Nga-Tapuwae O Taneatua Tramping clubin (hieman hämäävästi nimetty Whakatanen vaellusseura) vaelluksella Nikau flat tuvalla. Yön yli retken reitti oli siis sama, joka muodosti myöhemmin oman Te Urewera -vaellukseni ensimmäisen päivän ensimmäisen puolikkaan. Leppoisampi etenemistahti mahdollisti pysähtymisen puolessa välissä kahvinkeittoon, kaikenmaailman vanhojen tarinoiden kuulemisen ja reitin kunnossapitotoimet – polulle kasvavien oksien ja saniaisten poisleikkuun ja paremman reitin lapioimisen parin maanvyöryn läpi.
Aurinkoisten tuntien laskemisesta muistuukin mieleen tarina, jonka kuulin taannoin yli neljäkymmentä vuotta palvelleen työntekijän eläköityessä. Aurinkoisia tunteja mitattiin aiemmin Campbell-Stokes tallentimilla joissa iso suurennuslasi poltti seurantakorttiin reiän jos aurinko paistoi riittävän voimakkaasti. Whakatanen mittari oli sijoitettuna työpaikalleni, erään laitteen huipulle. Tuolloin Whakatane ei ollut kertaakaan voittanut Sunshine capital -titteliä ja siihen liittyvää, pormestarille luovutettavaa, kiertopalkintopokaalia. Eräänä tammikuuna, kun edellisen vuoden voiton oli jälleen kerran niukalla erolla vienyt Gisborne tai joku eteläsaaren kilpailijoista, ystävämme Alan (nimi muutettu) oli manannut monen ihmisen kuullen, että ”tänä vuonna Whakatane voittaa!” Niin sitten kävikin, että tammikuusta eteenpäin Whakatane oli kärjessä aurinkoisten tuntien määrässä ja piti johdon vuoden loppuun asti. Tästä seurannutta riemua riitti sanomalehtien sivuille ja valtakunnan TV:kin kävi tekemässä aiheesta jutun, johon haastateltiin paikallisia. Onneksi kukaan haastatelluista ei livauttanut totuutta, jonka puoli tehdasta tiesi. Voiton takana oli Alan, joka oli varmistanut tuloksen käymällä työpäivän mittaan polttamassa lisää reikiä seurantakorttiin omalla suurennuslasillaan.
Sittemmin mittaamisessa on siirrytty digitaaliseen aikaan ja itse laitekin viety jonnekin (toivottavasti) turvallisempaan paikkaan. Jos kohta ensimmäinen titteli ei tullut rehellisellä pelillä, niin viimeisimmät (2012, 2013, 2014 ja 2020) nyt varmaankin, tai mistäs minä sen tiedän.
”Hauska on tietää, että…” kirjoitussarjan tässä osassa tutustumme pakastekala-altaan tarjontaan. Aiheen valinnassa on käytetty äärimmäisen epätodennäköisyyden generaattoria.
1970-luvulle asti maailman valtamerten pohjassa eleli varsin onnellisesti Hoplostethus atlanticus, joka tunnettiin englanninkielisissä maissa nimellä slimehead eli tuttavallisesti kääntäen limapää. Sitten Yhdysvaltain kansallinen ”merikalastusohjelma” keksi alkaa uudelleennimeämään ”alihyöydynnettyjä” kalakantoja kuluttajiin enemmän vetoavilla nimillä. Niinpä slimehead onkin nykyään orange roughy.
”Hyödyntämisen” aloittamisen jälkeen on vasta ymmärretty kyseessä olevan jossain määrin poikkeuksellisen saaliskalan. Suurimmillaan seitsemänkiloiseksi kasvava keltaroussi (virallinen suomenkielinen nimi), nimittäin saavuttaa sukukypsyyden vasta 30 vuoden iässä ja voi elää yli 200 vuotiaaksi. Vanhimmat yksilöt on ajoitettu 230 – 250 vuoden ikäisiksi.
Jos nyt myöhään saavutettava sukukypsyys ei yksistään riittäisi vaarantamaan lajin tulevaisuuden teollisten kalastuslaivastojen pohjatroolien puristuksessa, niin kalan luontainen käyttäytyminen vielä pahentaa asiaa. Orange roughy kun piiloutuu saalistajaa painautumalla merenpohjaan – mistä pohjatrooli kerää sen varmuudella matkaan.
Kaikki hupi loppuu aikanaan. Otapukawalla herätessä oli jo keskiviikko ja perjantaina oli oltava takaisin töissä. Enää ei ollut aikaa koukata länteen ja Whakatane -joen laaksoa myöten päättämään vaellus Ruatokiin, eikä yhden lisäyön viettäminen kiertämällä entuudestaan tutun Koaunuin tuvan kautta enää kiinnostanut. Garmin InReachin näppärällä viestilähetysominaisuudella sovinkin noutajan Lion’s Hutille jonne marssin helposti kahdessa tunnissa. Kuuden ja puolen päivän aikana kuljettua tuli näin ollen noin 82 kilometriä 39 liikkeelläolotunnissa.
Kotona puntari näytti rinkan keventyneen neljän ja kantajansa yhden kilon verran. Ruokaa olin varannut matkaan varsin sopivasti, jäljellä olisi ollut vielä kolmeksi-neljäksi päiväksi, eli 1.5 päivää (reissu lyhyempi kuin mihin varauduin) + hätävarat (joita nyt on hyvä olla mukana).
Pakastekuivattu ruoka jäi retken suurimmaksi päivittäiseksi kustannukseksi. Kaikki yöpymispaikkani olivat ”standard” -kategorian tupia, joita varten pitää olla yksi viiden dollarin ”Hut ticket” per yö. Vertailun vuoksi kalleimmat ”Great walks” -reittien tuvat maksavat 78 dollaria yö Uuden-Seelannin asukkailta ja 110 dollaria yö turisteilta. Tähän kun lisätään tungos – sesonkiaikoina ovat tuvat aina tupaten täynnä – voin yhtyä työkaverin näkemykseen aiheesta. Great walks vaellukset soveltuvat lähinnä yli 65-vuotiaille, eli niin kauan kun itsellä kykyä ja kuntoa riittää on nautinnollisempaa pysytellä muilla reiteillä.
Kalustotappioita ei lopulta tarvinnutkaan kärsiä. Puhelin kuivui käyttökuntoon viikon loppuun mennessä ja Canonin objektiivikin kahdessa viikossa. Ovat nuo L -sarjan putket kunnioitettavan kovaa käyttöä kestäviä kapistuksia – joessa uittamisesta huolimatta 16 – 35 tärinänvaimennuksineen toimii taas ilman mitään nikotteluja.
Kaikenkaikkiaan Te Ureweraa voi lämpimästi suositella sellaisille vaeltajille, jotka haluavat luonnon rauhaan ja nauttivat mahdollisuudesta soveltaa reittivalintoja kelien ja oman innon mukaan. Ennen esimerkiksi tälle kiertämälleni reitille säntäämistä, on suositeltavaa kuitenkin valmistautua – esimerkiksi seuraavalla tavalla:
Hanki kokemusta maastosta ensin lyhyemmillä retkillä ja porukassa, esimerkiksi paikallisen vaellusseuran tai metsästävän tutun kanssa
Opettele suunnistusta ja kartanlukua, älä vain kävele jonon hännillä omissa maailmoissasi
Käy yön yli vaelluksilla huonossakin säässä sen verran, että opit tietämään mitä pakata ihan ilman lukematta jotain pakkauslistaa
Ja kuten on tullut joskus aiemminkin todettua, niin kokemusta saa vain omien tehtyjen virheiden kautta – kokemusta ei saa kirjoja lukemalla tai facebook-ryhmiä seuraamalla.