Mt Holdsworth – Jumbo circuitin osuus Jumbo ja Powell tupien välillä kulkee kokonaisuudessaan puurajan yläpuolella täysin tuulelle alttiilla harjanteella. Reitti on kovilla tuulilla kulkukelvoton ja huonolla näkyvydellä sekä vaikea suunnistettava, että tylsä kävellä – miksi näkisit vaivan kiivetä mt Jumbolle (1405 m) ja Holdsworth trigille (1470 m) jos et näe kuin kädenvarren päin eteenpäin? Suunnitellun mukaisesti jäätiin siis toiseksikin yöksi Jumbo hutille, koska seuraavana päivänä kelin piti jossain määrin aueta.
Yöllä tuuli puhalsi niin, että tupa tutisi, mutta sääennusteen mukaan kelin piti päivän mittaan hiljalleen parantua. Koska paikallaan oleminen ei oikein sovi luonteelleni, olin jo etukäteen kartalta etsinyt itselleni päiväretkikohteen – McGregor bivvyn, joka näytti olevan noin parin tunnin taivaltamisen päässä ja reitti näytti kohtuullisen selkeältä harjanteiden seuraamiselta. Paperikartan olisin silti halunnut matkaan, mutta kun Tararuasille ei ollut alunperin tarkoitus tulla, ei sellaista meillä matkassa ollut. Puhelimessa toki oli GPS ja Uuden-Seelannin TOPO maps, mutta Samsungin luotettavuus ei ollut Waioeka-joen uimaretken jälkeen ollut mitenkään huikaiseva. Piirtelin sitten paperinpalalle viivakartan, jossa oli kunkin harjanne-risteyksen kohdalle kompassisuunnat oikealle (ja väärille) harjanteille ja tämän hätävaran nakkasin päiväreppuun eväiden, ensiapupakkauksen ja kaverin vanhan hätälähettimen kanssa matkaseuraksi.
Jumbo hut (oikealla alhaalla) => Jumbo => Angle Knob => kohti McGregor, mutta toiseksi viimeistä harjannetta ennen huippua luoteeseen => McGregor Bivvy. Heleppoa kun mikä (hyvällä näkyvyydellä).
Luonnossa liikkuessa varmaan yleisin ”hienojen kokemusten” -tyyppi on visuaalinen kauneus. Hienot auringonnousut, aurinkoiset päivät jolloin näkee kauas, kauniit auringonlaskut tai kirkkaat tähtitaivaat. Tällaiset muistot saa myös helpoiten tallennettua ja myös jaettua digitaalisessa maailmassa. Tänään mieleenpainuvaa koemusta tarjolla oli toista tyyppiä – sitä jota yhtä moni ei luullakseni ehkä arvosta – eli luonnon VOIMAA.
Reitin noustessa tuvalta hiljalleen kohti Mt Jumboa, lännestä puhaltanut tuulikin alkoi todella tuntua. Pohjois – eteläsuuntaisilla harjanteilla tuli puuskien kohdalla vaistomaisesti notkautettu polvista vähän kyykkyyn, kun tuulen voima alkoi salpaamaan hengitystä ja tuntui siltä kuin hiemankin kovempi puhallus nakkaisi miehen jo harjanteelta alas. Hauskaa, varsinkin kun luotin sääennusteeseen, ettei keli päivänmittaan enää tästä huononisi.
Harjanteen seuraaminen on helppoa ja perille pääsee – kunhan vain valitsee oikean harjanteenTänään kohti Angle knob, seuraavana päivänä kohti Mt Holdsworth ja sen takaa löytyvä Powell hut. Heinät osoittavat tuulen suunnan.Jossain 1300 metrin korkeudessa lämpötila tippui alle nollan. Vaakatasossa tuulen mukana lentävät pienet alijäähtyneet sumupisarat jäätyivät hauskoiksi rakenteiksi kasvien päälle.Kauniisti jäädytettyä ruohoaMcGregor biv siintää edessäpäin, kirkkaan oranssille väritykselle on syynsä
McGregor Bivvy, eli tulisijaton kahden hengen suoja löytyi pienen pusikkosiksakin jälkeen. Tyypillinen kaltaistensa edustaja on restauroitu alkuperäiseen 60-luvun kuntoonsa ja kunnossapidosta vastaavat NZFS peuranmetsästäjäveteraanit.
New Zealand Forest Service ”Dog box” -tyyppinen bivouc, rakennusvuosi 1961. Alkunperin toiminut valtion peuranampujien tukikohtana, niin kuin valtaosa Uuden-Seelannin autiotuvista.Kaksi patjaa tarjolla, yksi mahtuu nukkumaan varastolaatikko-laverin päällä, toinen lattialla.Ilman ”FIRE EXIT” -kylttiä tuskin tietäisit, missä koirankopin ainoa poistumisreitti on.Tauko paikalla. Kaikki oleellinen mukana – juomarakko, paskapaperia, tulitikut, ensiapupakkaus, kaverin hätälähetin ja neljänneskilo pähkinäsuklaata.Paluu samaa reittiä kuin saapuminen, tässä kohtaa jopa täsmälleen samaa. Liukastumisjäljen kohdalla kun vedin perseelleni tulomatkalla.
Paluumatka sujui onnistuneesti, mitä nyt yhdessä harjanteiden haarautumiskohdassa vasta kolmas yritys vei oikealle harjanteelle kompassisuuntaa hyväksikäyttäen. Näykvyyden ollessa rajallinen täällä voi eksyä yllättävän helposti, kun et voi nähdä mitään kiintopistettä.
”Tarn”, yksi harvoista helposti havaittavista kiintopisteistä.Vorwärts. Jumbo hut usvan takana.
Downiesille tehdyn välilaskun jälkeen edessä oli helppo seitsemäntoista kilometrin pikamarssi mönkijäuraa myöten Matakitaki Stationille. Sieltä meidät keräsi kyytiin sama erinomainen Jennifer Slootsin (kiaora@tripsandtransfers.co.nz) pikkubussi, joka tipautti meidät Lewis passiin neljä yötä aiemmin. Sateesta läpimärkänä sitä osaa erityisesti arvostaa matkalla tarjolla olevaa kuumaa juomatermosta ja vastaleivottuja mustikkamuffinsseja.
Näin ollen Nelson Lakes National Park näytti voimansa minulle jo toisen kerran. Vaihto-oppilaana kun Travers-Sabine -kierroksella ehdittiin vain Travers pass huipulle ja palattiin siitä takaisin, kun osa High School -ryhmän porukasta oli liian huonokuntoista kiertämään koko lenkkiä. Joku tuleva päivä palaan tänne ja tasoitan puntit kiertämällä Nelson Lakes Big Circuit:n (tai jonkun ihan muun siksakin vuoria ylös ja alas).
Downiesille asti pääsee myös mönkijällä – ainakin jos on moottorisaha mukana. Metsäpätkillä oli useampia kiertoreittejä kaatuneiden isojen puiden ohi, mutta myös pari tuoreempaa pientä joihin sahattoman matka tyssäisi.
Parin tunnin ajomatkan päässä Pictonissa palattiin hetkeksi sivistykseen (suihku, pitsa, pari kaljaa, lakanat) pariin ja seuraavana aamuna palattiin lautalla pohjoissaarelle. Wellingtonin ja Whakatanen välille jäi useampiakin luonnonpuistoja ja kymmeniä autiotupia, mutta sääennuste näytti vähitten huonolta aivan saaren pohjoispäässä. Täten pienen arvonnan jälkeen päädyttiin suuntaamaan Tararua Forest Park itäreunalle viettämään pari yötä Mt Holdsworth – Jumbo circuit:lle. Tämän lenkin kiertää hyvällä kelillä vaikka päiväretkenä, mutta hyvästä säästä ei nyt ollut pelkoa ja ”Tararuas” on erityisen tunnettu erittäin kovista tuulistaan ja erityisen nopeasti muuttuvista säätiloistaan.
DOC:n Holdsworth lodge tarjoaa oikein edullisen majoituksen aivan Tararua forest park kupeessa
DOC:n Holdsworth Lodgessa vietetyn yön jälkeen Jumbo Hutille vie noin kymmenen kilometriä pitkä, hetkittäin jyrkkäkin reitti. Itse tupa sijaitsee vain hieman puurajan yläpuolella, joten sinne saakka pääsee kuitenkin lähes kelillä kuin kelillä.
Kielitaidosta riippumatta ymmärrettävissä oleva kylttiPuu, marjoilla, punaisilla, tuntematon, todennäköisesti myrkyllinen (kohde Suomen puolustusvoimien syntaksilla kuvattuna).Atiwhakatu hut. Aivan mitäänsanomattomassa puskassa, ei houkuttele jäämään yöksi, paskan kelin yllättämälle varmasti mieluisa yösija.Sammaleinen satumetsä löytyy muutaman sadan metrin kiipeämisen jälkeen.
Jumbo hutille saapuessa ensimmäinen huomiota herättävä asia on sitä joka puolella ympäröivät ankkurointivaijerit. Etelä- ja Pohjoissaarten välisen salmen pohjoislaitaan jäävä Tararuas on todellakin tuulinen alue ja 1982 rakennetttua tupaa jouduttiin vahvistamaan muutama vuosi sitten, kun alettiin pelätä, että sille käy kuten edeltäjälleen. 1961 rakennettu Angle Knob Hut kun lensi perustuksiltaan myrskyssä 1980 ja löytyi metsän keskeltä kaksisataa korkeusmetriä alempaa. Tuvassa yötään viettänyt peuranmetsästäjä ehti pelastua viime hetkellä, ja vietti yönsä hieman alempana rinteessä puurajassa olleessa paskahuussissa – kokonaisuudessaan tarina löytyy täältä.
Laajat peltoaukeat jossain sumun takana. Näkyvissä myös kaksi Jumbo Hut ankkurointivaijereista.Alhaalla oikealla yösijamme ”Jumbo hut”. Kuvan keskivaiheilla ”Angle knob” josta tuuli heitti Jumbo hutin edetäjän ”Angle knob hutin” kaksisataa metriä jyrkännettä alas.”Out of season” vaeltajan etu – viides tupa (viidestä) tyhjillään muista vaeltajista. Rinkkojen ollessa keveitä, ehdittiin olutvarannotkin siirtymän aikana tankata – Isbjörniä ja Sapporoa.Miksi kantaa oluttölkkejä mukana? No ainahan sitä tarvitaan kynttilänjalkoja.
Neljännen päivän aamu koitti pilvisenä, sumuisena ja vettä tihuuttavana. Lämpötila oli reilusti plussan puolella, mutta sääennusteen mukaan David Saddleen reiluun tuhanteenkahdeksaansataan metriin luvassa oli muutama pakkasaste, jonkun verran tuulta ja lumisadetta. Aikataulussamme oli vähän löysää juuri tällaista tilannetta varten, mutta valitettavasti sää oli vain huononemaan päin seuraavat kolme päivää, joten odottaminen ei nyt auttanut. Ennen tällaisten sääennusteiden saantimahdollisuutta liikkeelle olisi varmasti aamulla lähdetty ja hengissä selvitty joko ylipäästen tai takaisinpäin kääntyen. Nyt kuitenkin tieto lisäsi tuskaa:
Ensin kastuisi sateessa märäksi, sitten kahdeksansadan nousumetrin aikana lämpötila tippuisi reilusti nollan alle
Tuuli ei ollut kova, mutta tuohon edelliseen yhdistettynä ikävä
Lumisade vuorilla voi tulla aika on/off -tyyppisesti, reilumpi kertymä hidastaa etenemisvaudin ja pilvisyys hävittää näkyvyyden, jonka jälkeen suunnistaminen merkitsemättömällä reitillä puurajan yläpuolella muuttuu varsin työlääksi
Pisteeksi iin päällä, illan majoitus Upper D’Urville hut olisi pelkkä kaksipunkkainen ”biv” eli tulisijaton suoja, eli seuraavana aamuna saisi lähteä juuri yhtä märissä kamppeissa liikkeelle, kuin illalla tupaan saapuessa olisi päällä
Koska seuraaville päiville oli luvassa vain entistä kovempia sateita, oli selvää että kahta seuraavaa vuorisolaa (Moss Pass, Travers Saddle) emme missään tapauksessa pystyisi ylittämään, vaan loppumatka menisi sen sijaan D’Urville -joen laaksoa myöten Rotoroa-järvelle ja siitä St Arnaudiin. Ei tuokaan hassumpi reitti olisi ollut, jos ei luvassa olisi ollut jatkuvaa sadetta
Tässä tilanteessa tehtiin sitten se tylsä ja järkevä ratkaisu ja luovuttiin David Saddle ylityksestä ja siirryttiin vaihtoehtoon C (B olisi ollut D’Urville-joki), eli Matakitaki East Branch alaspäin, kunnes se liittyy (Bob’s hut suunnasta tulevan) West Branch kanssa yhteen muodostaen Matakitaki -joen. Tätä alaspäin Downie’s hut asti yöksi ja seuraavana päivänä ulos ihmisten ilmoille miettimään, että mitäs sitä lopuilla viidellä käytettävissä olevalla päivällä tehtäisiin.
Sumun takana olisi odottanut David SaddleSt Arnaudissa kuvattu opastekartta – copyright kuulunee DOC:lle. Nelson Lakes kansallispuiston pohjoispää pohjoisesta päin nähtynä. St Arnaud vasemmalla etualalla. Oikeanpuolinen jokilaaksoista on D’Urville (vaihtoehto B), sen takalaidasta vuorten yli pääsee Moss Passin kautta Sabine joen länsihaaraan, sitä alas ja itähaaraa ylös vähän matkaa ja Travers Saddle kautta pääsee vasemmanpuoleisimpaan Travers-joen laaksoon (alkuperäinen suunnitelma). Vuoriharjanteista ainakin St Arnaud range (vasemmalla), Mahanga range (toinen oikealta) ja Ella range (oikealla) ovat erityisesti kesäaikaan hyvin kulkukelpoisia maisemareittejä hyvin varustautuneelle vaeltajalle. Reittivaihtoehtomme C on Ella range länsipuolella oleva Matakitaki-joen laakso eli juuri tämän kuvan ulkopuolella oikealla.Takaisinpäin Matakitaki River East Branch alavirtaan seuraillenMinulla on varmaan tuhat kuva sammaleesta eri reissuilta. Yksi onnistuneemmista.Sivupuroja riittää, janosta ei näillä retkillä tarvitse kärsiä tai vettä ylenmäärin raahata.1001Jos näillä kolmivaijerisilloilla notkumisen haluaa maksimoida, niin kannattaa suunnata Dusky Trackille eteläsaaren eteläpäähän. Siellä näitä on kuulemma 26 kappaletta reilun viikon mittaisella (jos et jää sateiden takia jumiin johonkin väliin) reitillä
Reitti Downie’s:lle oli standardi-nättiä NZ maisemaa, vailla mitään ihmeellistä raportoitavaa. Paitsi kartalle merkitty ”Pretty Bridge”, jossa ei ole siltaa, mutta yksi hienommista vesiputouksista mitä on tullut vastaan. Vesi tulee polveilevasti mutkittelevaa ja kivistä uomaa myöten alaspäin kymmeniä metrejä. Mutkittelun ja puuston takia ilman dronea tuosta ei hyvää kuvaa oikein voi saada, eli käykää itse ihailemassa paikan päällä 🙂
1002Downies hut. Rakennusvuosi jossain 1800 -luvun lopulla.Kämpän taso on ”historic hut” eli kutsuttaisiinko tässä tapauksessa vaikkapa ”alkeelliseksi”Aika aina niin herkulliselle pakastekuivatulle pussiruualle ja jälkimmäiselle Baltika-tölkilleTo infinity and Beyond!! Aukeaman oikealla puolella myös ohjeet juomaveden löytämiseen sivupurosta aivan tuvan vierestä. Tätä ei ehditty ajoissa huomata ja kaveri käveli yli puoli kilometriä Matakitaki joelle vettä noutamaan. Kirja oli väärällään mainintoja rotista ja hiiristä, sekä tarinan varmasti ikimuistoisesta herätyksestä vuodelta 2018: ”Was woken up by a stoat, which was chasing a rat, inside the hut”. Pistettiin ruuat ja kamat visusti roikkumaan kattopalkeista yöksi.Avoin takka ei suuremmin lämmittänyt,varsinkaan kun tuuli puhalsi seinälautojen välisistä raoista läpi. Tihuuttavassa sateessa kastuneet kamat sai sentään säteilylämmössä mukavasti kuiviksi
Edellisen päivän reippailun jälkeen oli oikein mukavaa, että nyt edessä olisi vain reilun kahdeksan kilometrin ja noin kolmen tunnin merkitty reitti East Matakitaki Hut:lle. Huono uutinen oli, että sääennuste – joka pystyttiin saamaan satelliittien kautta kaverin Garmin InReachilla – oli alkanut muuttua merkittävästi huonompaan suuntaan. Seuraavalle päivälle olisi ohjelmassa Three tarn pass korkuinen, mutta edellistä jyrkempi David Saddle, jonka ylittäminen kombinaatiossa huono näkyvyys, tuuli, lumisade ja alle nollan lämpötila ei kuulostanut kovin terveelliseltä idealta.
Kun kiire ei ollut, eikä sään suhteen ollut mitään tehtävissä, otettiin aamu rauhassa ja lähdettiin hyvin rauhalliseen tahtiin liikkeelle. Heti tuvan jälkeen pitää ylittää Mt Maling Creek (joka sekin reippaiden sateiden jälkeen voi olla ongelmallista tai mahdotonta), jonka jälkeen ei sitten tarvinnutkaan loppumatkalla koittaa välttää koipiensa kastelua vaellussaappaiden ollessa samantien täynnä vettä.
Bob’s hutin eteen joku vitsiniekka on tehnyt ”Bobin” hautakummun risteineen.Kahdeksanpunkkainen perustupa avotakalla. Kahdestaankin saa näköjään räjäytettyä kamansa joka nurkkaa myöten.Seinällä oleva joidenkin kymmenten vuosien takainen kartta näyttää puiston reitit parhaimmillaan. Mustien rastien kohdalla olevien reittien ylläpito on lopetettu tai tupa purettu. Tähän mennessä nähdyn perusteella, ei täällä syvemmällä puistossa olevien ”kunnossapidettyjen” polkujenkaan kunto kummoinen ole, vaan kulkijalla pitää olla aikaa ja evästä varattuna lisäpäiviä varten.Rinkassa valmiiksi murentunutta weetabixiä, ylenmäärin täysmaitojauhetta ja läjä ruskeaa sokeria + baristan erikoinen eli maitojauhesaaria pikakahviliemessä. Tällä jaksaa.Vain suurimmat speargrassin tekemistä rei’istä erottuvat kuvassa, pienempiä oli vielä reilusti lisää.Aamuaurinko ja sääennusteen tutkiminen satelliitti-Garminista. Tässä vaiheessa tulevien päivien sääennuste alkoi herättää päänvaivaa.Näiden kaukaisempien tupien kirjat menevät yleensä vuosia taaksepäin. Jälleen kerran tarjolla oli runsain määrin ideoita reiteiksi ja tietoja vaihtoehtojen kunnosta ja kestoista. Jos tänne joskus vielä palaisi. Bob’s hutille on laaksojen lisäksi tultu kesäisin erinäisiä vuorenharjannereittejä myöten – muun muassa Burn creek hutilta, Zampa tops tai Faerie Queene kautta – nämä kaverit eivät todellakaan ole olleet aloittelijoita.Näkymä lounaasen mt Maling Creek pitkin. Itse Mt Maling (2127 m) on kuvan keskivaiheilla oleva lumihuippuinen nyppyläTuvan takaa nousevaa harjannetta meni vanhoina hyvinä aikoina kunnossapidetty polku ylös puurajan yläpuolella olevaan ”Hill forty” (1456 m) pisteeseen, josta tupakirjan mukaan on tarjolla mahtavat 360 asteen näkymät ympäröiviin laaksoihin ja jokiin. Reitti on edelleen kulkukelpoinen ja olisi mukava päiväretki, jos on pari yötä aikaa vietää Bob’s hutissa.Mukavaa näillä leveysasteilla on, että talvellakin aurinko kiipeää niin korkealle, että se todellakin lämmittää. Kuura katoaa samaa vauhtia kuin varjo vetäytyy.Paksussa kuurassa olevan tiheän ja pitkän ”tussock” heinikon läpi kävely aamutuimaan shortseissa on, on, ööööö, virkistävää.Joskus vuosia sitten on DOC tännekin ehtinyt polkuja kunnossapitämään. Jotenkin jaksoi huvittaa, kun törmää tällaiseen pikku tukkiin, josta on aikoinaan leikattu pölli irti polun kohdalta – ihan kun tämä nyt jonkun vaivalloisen esteen täällä muodostaisi.Polun sivussa jotain, joka muistutti edellisen illan rymyämisestä. Silloin vaan puut olivat tuoreempia (eli pienemmät oksat olivat edelleen esteinä, eivätkä mädäntyneet pois kuten tässä), sokkelo saattoi olla kaksi kertaa korkeammassa kasassa sisältäen tällaista ja paksumpaa puuta ristiin ja kasaa riitti esim 20 – 30 metriä (kerrallaan, useamman kilometrin verran) edessä ja joka suunnassa sivuillaThree wire bridge. Semivekkuli ylitettävä, toiset ovat kireämmällä kuin toiset, löysemmässä versiossa loppumatkan ylämäki ei ole mukava. Kireä tai ei, et halua kompuroida tällaista ylittäessäsi, etkä halua kantaa leveää tai muuten epämääräistä kuormaa – Jääkäriin laittamani sivutaskut nappasivat jo ihan riittävän ärsyttävästi noista tuki V-raudoista kiinni.Tiedä sitten mikä terminator-robotti tai yli-ihminen täällä on käynyt keksimässä näitä matka-aika-arvioita. 1,5 h per suunta olisi realistista ja kaksi tuntia leppoisa tahti.East Matakitaki hut ja takan vieressä esimerkilliset syttypuut jätettynä tulijaa varten. Jätetiin lähtiessämme vastaavat seuraavaa tulijaa varten, tällä tuvalla niitä voi erityisesti joku David Saddlen yli talvella tarpova tarvita.Päärakennus. Lisäksi toki puuvaja ja paskahuussi puitten katveeessa.Canterburyn yliopiston vaellusseura julkaisee viiden vuoden välein ”TROG” -nimisen vuosikirjan. Ada Pass tuvalla lueskelin 2020 versiota ja nyt East Matakitaki tuvalta löytyi 2015 painos. Kun yhdistää nuoruuden innon ja hölmöyden opiskelijan ajankäytön vapauteen, samanhenkiseen seuraan ja Uuden-Seelaniin eteläsaaren mahdollisuuksiin, on lopputuloksena aivan eeppisiä matkakertomuksia. Yhden vaeltajan viimeiset kirjailut 24. helmikuuta 2009. Ed Reynoldsia ei sen jälkeen ole nähty tai löydetty.
Kolmen tunnin leppoisan tallustelun jälkeen saavuttiin East Matakitaki Hut:lle 897 metrin korkeuteen. Jäljellä olevaa päivänvaloa käytettiin hyväksi ja täydennettiin polttopuuvajaa lähimetsistä reilusti enemmän, kuin mitä sieltä itse poltettiin pois. Samoin kamat ehdittiin kuivata kunnolla ja nauttia ensimmäinen mukana kantamistani Baltika tölkeistä. Sääennuste ei päivän aikana ollut parantunut, joten illalla mietitiin suunnitelmat B ja C valmiiksi aamua varten. Silloin tarkastettaisiin sääennuste viimeisen kerran, verrattaisiin sitä siihen miltä ulkona oikeasti näyttää ja päätettäisiin, että jatketaanko etenemistä sadankahdeksankymmenen asteen käännöksellä vai ilman sitä.
Ensimmäisen päivän oltua kevyttä reippailua, oli toisena luvassa etukäteen arvioiden koko retken kovin veto. Ensinnäkin edessä oli ensimmäinen neljästä vuoristosolasta – Three Tarn Pass – joten alkulämmöt otettaisiin kiipeämällä 979 metrin korkeudessa olevalta tuvaltamme 4,5 kilometrin matkalla 1857 metriin. Tämän jälkeen matka jatkuisi 10 kilometriä alas laaksoa myöten kohden vajaassa 900 metrissä sijaitsevaa Bob’s Hut tupaa. Tämä pääosin merkitsemätön reitti oli aikoinaan luokiteltu 8,5 ”DOC-tunnin” mittaiseksi (hyvällä säällä), mutta pari vuotta sitten alueelle osuneen myrskyn jäljiltä loppupään metsäosuus on niin täynnä kaatunutta puuta, että siitä olisi luvassa pari ylimääräistä matkatuntia. Kaiken edelläolevan kun yhdisti toukokuun lopun olosuhteisiin – alle kymmenen tuntia päivänvaloa ja varmasti jäässä oleva sola – niin jo etukäteen oli tiedossa, että päivä voisi olla niin sanotusti ”haasteellinen”.
Näkemiin Ada Pass Hut. Jopa turhan kliinisen siistejä nämä ihmisten ilmoilla olevat eteläsaaren tuvat.
Edellämainituista syistä tarkoitus oli lähteä liikkeelle heti aamuhämärässä, eli puoli tuntia ennen auringonnousua. Tässä lähes onnistuttiinkin ja päästiin tarpomaan laaksoa ylöspäin, paksun kuuran peitossa olevan kasvillisuuden läpi. Päivän aikana ehdittiin kokea kohtuullinen läpileikkaus erilaisia kasvustoja ja maastoja, jotka hidastavat etenemistä. Alkumatkan hetkittäin tiheä pensaikko tai metsikkö muuttui hiljalleen korkeaksi pitkäksi heinikoksi jossa kasvoi turhan tiheässä pyöreitä ”Speargrass” puskia. Tälle vihulaiselle ei suomenkielistä nimeä nopeasti löytynyt, mutta ”keihäsruoho” olisi kyllä aivan kuvaava. Lehtien kärjet pistävät heittämällä läpi niin ihosta, housuista kuin täällä vaeltajien usein käyttämistä säärystimistä. Itsellähän toki oli shortsien lisäksi jalassa vain lämpökerraston housut, joten olo oli hetkittäin kuin kävelevällä neulatyynyllä.
Alle kilometri tuvan jälkeen loppui polku ja alkoi merkitsemätön ”route”.South Island Robin (Petroica australis) eli Uudenseelanninsieppo siinä tiirailee matkalaisiaPuuraja ylitetty. Aamun lähtöpiste jäänyt jo näkymättömiin.Kivikasan eli ”cairn” löytäminen on aina piristävää. Reittivaihtoehtoja pöpelikön läpi on monia – hyviä, huonoja ja kammottavia. Cairnin löytyminen kertoo, että olet onnistunut suunnistamaan järkevimmälle reitille.Ei niin kiire koskaan, etteikö vähäksi aikaa hairahtuisi kuvaamaan virtaavaa vettä ja jääpuikkoja.Näitä piikkisikoja – speargrass eli spaniard eli Aciphylla colensoi – oli välillä niin tiheässä, että kulkureitin löytäminen meni yhdeksi mutkitteluksi. Jos mikään muu ei auttanut, niin viimeinen vaihtoehto on astua keskelle kasvin päälle, tosin tämäkin oli mahdollista vain pienten yksilöiden kohdalla.
Pikkuhiljaa kasvusto edelleen madaltui ja loppui kokonaan reitin jyrkentyessä reilun kolmensadan korkeusmetrin kiipeämiseen eroosion rikkomassa kivimurskassa. Nuo metrit tuntuivat todella pitkiltä kun pitävää jalansijaa ei ollut tarjolla missään ja jyrkkyys sai pohkeet katumaan olemassaoloaan. Päässä tässä kohtaa pyörinyt soundtrack sisälsi ainakin ajatuksia ”ei saatana, nyt ollaan tonnineljässäsadassa eli huipulle on vielä neljä ja puolisataa”, ”minkä ihmeen takia minulla rinkassa 1,8 litraa olutta”, ”luulin olevani hyvässä kunnossa” ja ”ensi kerralla mitään vuoria kiivetessä kevyemmin pakaten kuin 27 kilon rinkka saatana”. Noin 1700 metrissä olevalle harjanteelle kuitenkin lopulta päästiin ja jäätiin hetkeksi ihailemaan maisemia ja kahta ensimmäistä pientä vuoristolampea (”tarn”).
Ylöspäin mentäessä laakso kapenee ja kohta alkaa kiipeäminen kivimurskan seassa – ”kaksi askelta ylöspäin ja yksi alas luistaen” -väännölläNo vielä toinen näitä otoksia.Air New Zealand matkalla luultavimmin Dunediniin tai QueenstowniinKiviränni kiivetty, ensimmäinen ”tarn” eli vuoristolampi näkyvissä. Three Tarn Pass nimestä huolimatta näitä lampia jää solan ylittäessä matkalle itseasiassa viisi. Tästä matka jatkuikin vasemmalla juuri kuvan ulkopuolella olevaa (lumelta näyttävää) jäätä myöten jäärautojen ja hakun avulla.
Tästä eteenpäin matka jatkui ylös lumelta näyttävää pintaa myöten. Tuo pinta kun oli kivikovaa ja liukasta jäätä – solan eteläpuolelle kertyneen lumen pinta ehtii lämpiminä päivinä vain hieman sulaa, jäätyäkseen taas yöllä. Ilman jäärautoja ja hakkua matkanteko olisi tyssännyt tähän paikkaan, vain niiden avulla oli mahdollista päästä rinnettä ylös. Olin testannut jäärautojen sopivuuden vaellussaappaisiini kerran kotona, mutta (kaikkien oppien ja ohjeiden mukaisesti) en ollut missään vaiheessa ollut kunnolla vetänyt niitä kiinni. No nyt tuli sitten opeteltua oikeata pituussäätöä kolmeen otteeseen puolessa välissä jyrkähköä ja jäistä vuorenrinnettä – ei muuten ole kaikista parasta hommaa koittaa löytää jotain kiven nurkkaa missä vetää irronnut rauta takaisin kenkään kiinni ja samalla yrittää olla tipauttamatta itseään tai romujaan (rinkka, kamera, hakku ja hanskat) luisumaan alamäkeen.
Yhden väärän jäärännin tarkastuksen jälkeen (etelästä päin tullessa muista pysyä vasemmalla, jyrkän kallioseinämän vieressä) päästiin lopulta harjanteelle. Näkymät olivat mitä mainioimmat ja varsinkin kesäaikaan tänne eksyvälle suosittelisin lämpimästi yhden yön viettämistä lampien vieressä. Tarppipaikka olisi yksi hienoimpia MISSÄÄN ja tämä ratkaisu jakaisi yhden turhan pitkän vaelluspäivän kahdeksi mukavan mittaiseksi. Päivänvalon vähyydestä johtuen meidän piti valitettavasti laittaa töppöstä toisen eteen kohtuu lyhyen maisemien ihailun jälkeen,
1857 m ja hengähdystauko. Solalle nimen antavat kolme lampea edessäpäin, melkein 200 metriä alempana. Ensimmäiset melkein sata korkeusmetriä voit lasketella / luistella auringon pehmentämää lunta ja pientä kiveä olevaa ränniä alas.Maisema tulosuuntaan eli etelään. Puuraja näkyy selkeästi.Laaksoa alaspäin ja kohta taas speargrass piirittämänä.
Laakson tarpominen alaspäin sujui yllätyksittä speargrasseja väistellen ja onnistuneella suunnistuksella (muista nousta joenuomasta vasemmalle ylös metsään, ennen kuin se muuttuu kanjoniksi), kunnes tultiin noin 1080 metrissä pisteeseen, jossa kartan (ja GPS:nkin) mukaan merkitsemättömän jokea seuranneen reitin piti muuttua metsässä kulkevaksi poluksi. Tässä kohtaa risteiltiin ehkä lähemmäs tunti iloisen kulkukelvotonta metsää ristiin rastiin polkua löytämättä, ennen kuin luovutettiin ja lähdettiin taas seuraamaan jokea alaspäin. No kappas, sieltähän se polun pää löytyi, ehkä kilometrin verran eri paikasta, kuin karttaan oli merkitty.
Polusta ei ehditty kauaa nauttia, kunnes päästiin päivän viimeiseen koitokseen – myrskytuhoista kärsineeseen metsään. Suomalaiseen mänty- tai kuusivaltaiseen metsään tottuneelle kaatuneet puut eivät kuulosta suurelta vastukselta, mutta Uudessa-Seelannissa ne voivat olla sitä. Käytännön esimerkkinä jotain tämänkaltaista:
kulkusuunnassa (edessä) kaksi metriä korkea seinämä / läjä / valli kaatuneita monihaaraisia, vinkkuroita, osittain mätiä lehtipuita. Puita saattaa olla pari tai sitten peräjälkeen kymmeniä metrejä ristiinrastiin.
vasemmalla jyrkänne, joka tippuu suoraan kulkukelvottomaan jokeen
oikealla jyrkänne ylöspäin, jossa kaatuneita puita läjässä, vastaavasti kuin edessäsi
Aurinko on jo laskenut ja suunnistaminen ja eteneminen tehdään otsalamppujen valossa
Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, mitä siis teet? Lähdet puskemaan, yli, ali, läpi tai ympäri tilanteen mukaan. Ei sitä äkkiseltään arvaisi minkälaisia liukkaita rankakasoja sitä rinkka selässä pystyykään kiipeämään. Välillä rinkka on tipautettava kyydistä, että saa pungettua itsensä jostain läpi – tässä vaiheessa on erityisen tyytyväinen Savotan laatuun, sama mistä remmin nurkasta saa kiinni, niin pakkauksen saa kiskottua perässään. Illan kohokohta taisi olla, kun kaveri lähti ylittämään pari metriä syvää notkoa kaatunutta puuta myöten, jota toki katkesi alta. Rusaus, tömähdys, hiljaisuus, ”sattuiko pahasti?” ”Ei.” Hyvä näin, saatiin ukko ja rinkka kalastettua montusta ylös ja matka jatkui.
Hikeä? Kyllä. Verta? Ei paljoa. Kyyneleitä? Ei, oli onneksi tarpeeksi tahtoa ja tekemisen asennetta molemmilla.
Lähemmäs tunti oli tässä vaiheessa hukkunut etsiessä polkua sieltä missä sen kartan mukaan piti olla. Alkoikin vasta ehkä kilometrin myöhemmin, iso oranssi kolmio näyttää alkukohdan. Valon alkaessa loppua ja perkeleellisen kaatuneiden puiden yli kiipeilyn, ali raahautumisen ja kadonneen polun etsimisen alkaessa järkkäri meni nyt reppuun, eikä ilmestynyt sieltä ulos kuin vasta tuvalle saavuttaessa.
Kolmisen kilometriä pitkän kaatuneiden puiden boot camp radan jälkeen edessä oli vielä Faerie Queene (2236 m) huipulta tulevan sivujoen ylitys, virtaama oli nytkin sen verran reipas, että keväällä lumien sulamisaikaan tästä olisi turha yrittää läpi. Tämänkin jälkeen edessä oli vielä reilut kolme kilometriä huonokuntoista polkua, ennen kuin tyhjälle Bob’s Hutille päästiin kellon ollessa 19:30, eli kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen. Tällaisen päivän jälkeen oli oikein mukavaa löytää siisti ja edellisten kävijöiden jäljiltä hyvin polttopuilla ja sytykkeillä varustettu mökki.
Päivä oli raskas, mutta muistorikas. Mieluummin minä tällaisia tarvon, kuin jotain mitäänsanomattomia merkittyjä polkuja.
Yöllä piti olla erityisen punaisen sävyinen ”blood moon”. No ei tuo ihmeellinen ollut, mutta Linnunrata näytti kivalta. Taas varsinainen ammattikuvaaja liikkeellä, en omista jalustaa pitkille valotusajoille, joten kuvaus tapahtui terassin kulmatolppa tukena käyttäen ja hengitystä pidättäen.
Kun sitä pysyy liikkeellä – ja harvemmin hiljaa – niin pikku hiljaa tutustuu ihmisiin töissä ja sen ulkopuolella. Löytyi töistä sitten kaveri jolla oli varsin samankaltaiset vaelluskiinnostuksen kohteet kuin itsellä – sekä möyriminen lähialueilla, että lähteä kokeilemaan jotain vaativampaa eteläsaarella. Paskamainen homma nyt oli kuitenkin se, että valitettavasti Suomeen paluu oli edessä, vaikkei se itseäni olisi pätkääkään vähempää voinut innostaa. Halu eteläsaarelle yhdistettynä rajoitettuun aikatauluun tuottikin pienen ongelman, paras aika monille reiteille oli keski- ja loppukesä ja nyt oltiin menossa syksyä ja kohta jo alkutalvea. Aikamme kun taas (tämän maan puoliloputtomia) vaihtoehtoja tiirailtiin päätettiin koittaa (vähän kunnianhimoisesti) Lewis Pass – St Arnaud reittiä Nelson Lakes kansallispuistossa. Tämä noin 95 kilometrin ja 7 – 8 päivän reitti tarjoaa pääosin rauhaa turistivirtojen ulkopuolella, neljä vuoristosolaa ylitettäväksi, maisemia ja kuten ennenkin mainostamani GJ Coop kuvailee ”A great place to find out whether extensive toil, inclement weather and inadequate food, ie, more than a little hardship, do in fact add up to the full bundle of fun.”
Alusta saakka oli selvää, että touko-kesäkuun vaihteen kelit voisivat olla arvaamattomat. Mietittiin pari varakohdetta jos keli näyttäisi mahdottomalta ja hankittiin molemmille jääraudat ja hakku, joita varmasti vuoristosolien ylityksissä tultaisiin tarvitsemaan.
”Punainen ferrari” on tuonut miehet ja rinkat 769 kilometrin ja yhden lauttamatkan verran St Arnaudiin. Hallayön jälkeisenä pirtsakkaana aamuna viimeiset pakkaamiset käynnissä.
Vaelluksen lähestyessä säässä vakaata oli vain vaihtelu. Lännestä maan ylle puski vuoronperään matala- ja korkeapaineita ja kelit menivät sen mukaisesti aivan mahdottomasta mainioon. Lähtöpäivänä kuitenkin näytti mahdolliselta, että päästäisiin kaikkien neljän vuoristosolan yli ja St Arnaudissa toimiva pikkubussikuski tipautti meidät lähtöpisteeseen Lewis Passiin.
St Arnaudista kutostietä Murchisoniin, sieltä kuusviitosen kautta seiskalle ja Lewis Passiin.Lumihuiput siintävät
Lähtöpiste Lewis pass (Lewisin sola) oli noin 800 metrin korkeudessa, josta mentiin vähän alaspäin, ennen loivaa nousua laaksoa ylöspäin noin tuhannessa metrissä sijaitsevalle Ada Pass tuvalle yöksi. Tämä ensimmäinen päivä on kevyttä lämmittelyä, noin neljä tuntia hyväkuntoista ja hyvin merkittyä polkua pitkin.
Mars matkaan. Mainio keli ja 27 kilon rinkka – siältäen muun muassa kaksi 0,9 litran Baltika 7 tölkkiä.Maisemakuva ihan parkkipaikan vierestä.Ensimmäisen päivän menussa 12,4 helppoa kilometriä – 4 h 20 min sanoo DOC yllättävänkin suurella tarkkuudella. St James Walkway kulkee tämän osuuden samaa reittiä, ennen kuin kääntyy itään Ada Pass läpi. Tämä on hyvä vaihtoehto niille, jotka haluavat hienoihin maisemiin pienemmällä fyysisellä haasteella.Varoituskylttien mukaan lumiviyöryvaara-alue. No ei nyt just.Tärähtänyt kuva, mutta parempaakaan ei violetista sienestä näköjään tullut otettua.Jos blogin noin kahdensadan aiemman osan aikana ole tullut selväksi, niin minä tykkään katsella erilaisia vihreän sävyjä.Siltatekninen taidonnäyte 1. Tukeva sellainen.Vastavalolla pitää joskus leikkiä, eikä linssikään ollut vielä kovin paskainen.Cannibal gorge autiotupa siintää nurmiaukion toisella puolella.Lämmityspolttoainevaja. Kivihiili (oikealla) ei ole helpointa sytyttää, kannattaa tehdä ensin puulla tulet ja alkaa lisätä hiiltä perässä.
Ada Pass tuvalle ehdittiin mukavasti ennen iltahämärää. Tupa on tasoltaan ”Serviced”, eli kustansi 15 dollaria yö ja kaminan polttoaineet (kivihiili) oli tarjolla. Siisti kuin mikä, Te Ureweran metsästyskämppiin tottuneelle jopa liiankin steriili – missä ovat kaikki kahdeksan vanhaa kattilaa ja paistinpannua ja edellisten kävijöiden jättämät ruuanjämät? Mökki saatiin lämmitettyä nollan yläpuolelle ennen aikaista nukkumaanmenoa – seuraava päivä olisi tarjoamassa hieman tätä kevyttä rinkkaan totuttelua enemmän haastetta ja herätys olisi puoli tuntia ennen auringonnousua.
Ada pass hut, eikä ketään muita meidän lisäksi.Vesi oli puhdasta ja kylmääNätimpää tähtitaivasta kuin eteläsaaren eräalueilla saa etsiä, mutta tuskin löytää. Tyyneltämereltä puhaltavaa puhdasta ilmaa, eikä valosaastetta kiusaamassa. Tässä kuu valaisee lumihuiput, keskellä olevaa laaksoa jatkettiin seuraavana päivänä eteenpäin.
(kuvapainotteinen reportaasi jatkuu osassa ”Pisin päivä (2)” ennemmin tai myöhemmin)
Jossain marras- tai joulukuun tienoilla kävin Nga-Tapuwae O Taneatua Tramping clubin (hieman hämäävästi nimetty Whakatanen vaellusseura) vaelluksella Nikau flat tuvalla. Yön yli retken reitti oli siis sama, joka muodosti myöhemmin oman Te Urewera -vaellukseni ensimmäisen päivän ensimmäisen puolikkaan. Leppoisampi etenemistahti mahdollisti pysähtymisen puolessa välissä kahvinkeittoon, kaikenmaailman vanhojen tarinoiden kuulemisen ja reitin kunnossapitotoimet – polulle kasvavien oksien ja saniaisten poisleikkuun ja paremman reitin lapioimisen parin maanvyöryn läpi.
Tyyni Ohiwa harbour seitsemältä aamulla. Aamu alkoi 10 kilometrin polkaisulla rinkka selässä autokyydin lähtöpisteeseen.Alkumatka kävellään traktoriuraa tai laidunten halki Waioeka jokea seuraillenSonnimullien ala- ja yläkatsomot. Samoin kuin Australiassa, täällä pihviliha on järjestään laadukasta ja ilmankos. Mullit kun kasvavat koko ikänsä ulkolaitumella märehtien tuoretta ruohoa.Armeijahenkinen otoksen kuvaus lienisi ”Kuva, vihreästä pöpeliköstä, tarpeeton”. Kai tämä livenä näytti jotenkin hauskalta, mutta valokuvassa perspektiivin katoaminen latistaa visuaalisen elämyksen vihreäksi mössöksi.Maannvyöry, ei valtava, mutta riittävän suuri. Kiertoreitti löytyy kipuamalla 50 metriä ylämäkeen.Puolessa välissä on yksi puro kahlattavaksi, polvisyvyinen näin matalien virtaamien aikana.Vettä, virtaavaa sellaista.2013 Taurangan vaellusseuran vaelluksella kävelyletka venähti hieman ja vasta tuvan pihassa havaittiin yhden puuttuvan joukosta. Russell löytyi polun alapuolelta joenvarresta kuolleena. Kuoleman aiheuttajana olivat rinnettä alas vieriessä saadut päävammat – se aiheuttiko putoamisen kompastuminen vai sairauskohtaus ei koskaan selvinnyt. Edellä oleva versio on kuultu tällä retkellä itse mukana olleelta, aiheesta näköjään löytyy NZ Heraldin artikkelikin.6-punkkainen hotellimme, 5 dollaria yöPerussiisti mökki. Huomaa erityishienot alumiinifolio-valonheijastimet kynttilätelineiden takana.Waioeka-jokiAukion toisesta laidasta löytyy vanha ”possumer’s hut” eli possumin metsästäjien tupaHätätapauksessa täälläkin vielä nukkuisi. Patjat, tulipesä jne edelleen paikallaan. Tuoreimmat lehdet hyllyllä olivat vuodelta 2013.Tällaiset metallirakenteiset tuvat tuotiin tiettömien taipaleiden päähän valmiina rakennussarjoina helikopterilla. Helikopterilla tänne on tullut todennäköisesti suuri osa tupaan jääneestä romusta, jonka poislennättämistä ei kukaan ole halunnut kustantaa.PaluumatkaParinkymmenen minuutin hakun ja lapion käytön tulos, vähän parempi kulkureitti joksikin aikaa. Korkeuserot ja jyrkkyys eivät kuvassa erotu. Vaikka tämä reitti löytyy DOC nettisivuilta, ei DOC ole enää tehnyt mitään kunnossapitotoimia 5+ vuoteenKorkeassa heinässä laahustamisen jäljet ja yksi puolesta tusinasta sähköaitaportista.Edessä näkyvän vähän isomman maanvyörymän on suurimmalta osalta jo peittänyt tutu eli Coriaria arboreaUuden-Seelannin kotoperäisen tutu -kasvin kaikki osat sisältävät voimakasta tutiini-hermomyrkkyä, jolla on myrkytetty niin ihmisiä, karjaa kuin kaksi sirkuselefanttiakin. Suurin osa ihmisten myrkytystapauksista liittyy tutiini-pitoisen hunajan syömiseen. Viimeinen kuolemantapaus tosin oli 1890-luvulla ja viimeinen kaupallisen hunajan aiheuttama myrkytys (13 henkeä) 1974.
Puhelimen kameran automaattinen sävynkorjaus on tehnyt tuhojaan – todellisuudessa nämä tomaatit olivat kaikki enemmän vihreitä kuin punaisia. Mielessäni olikin kysymys, että kun ”Red tomatoes” oli 2.99 per kilo, niin mikäköhän ”Green tomatoes” hinta mahtoi olla…Mitä h-vettiä on ”Tropical snow”? Mielleyhtymä pyöri suoraan ”keltaiseen lumeen” ja lapsuuden opetuksiin, ettei sitä kannata syödä. En ostanut.Hylkeiden korjaus käynnissä.Työmatka venähtää silloin tällöin muutaman minuutin ruuhkan vuoksi. Farmari siinä siirtää lampaitaan laitumelta toiselle Burma Rd pitkin.Uimakilpailut peruutetaan, jos on riski kastua – ok, tämä selvä.Paikallislehti seuraa aurinkoisten tuntien kehittymistä vuoden mittaan tarkkaan – pikkupaikkakunnille ”Sunshine capital” tittelin voittaminen tuntuu olevan vakava asia. 2020 tittelin vei jälleen kerran Whakatane 2704 tunnilla. Kuriositeettina otettakoon vertailuluvuksi Suomesta vuodelta 2020 vaikkapa Jyväskylä – 1754 tuntia.
Aurinkoisten tuntien laskemisesta muistuukin mieleen tarina, jonka kuulin taannoin yli neljäkymmentä vuotta palvelleen työntekijän eläköityessä. Aurinkoisia tunteja mitattiin aiemmin Campbell-Stokes tallentimilla joissa iso suurennuslasi poltti seurantakorttiin reiän jos aurinko paistoi riittävän voimakkaasti. Whakatanen mittari oli sijoitettuna työpaikalleni, erään laitteen huipulle. Tuolloin Whakatane ei ollut kertaakaan voittanut Sunshine capital -titteliä ja siihen liittyvää, pormestarille luovutettavaa, kiertopalkintopokaalia. Eräänä tammikuuna, kun edellisen vuoden voiton oli jälleen kerran niukalla erolla vienyt Gisborne tai joku eteläsaaren kilpailijoista, ystävämme Alan (nimi muutettu) oli manannut monen ihmisen kuullen, että ”tänä vuonna Whakatane voittaa!” Niin sitten kävikin, että tammikuusta eteenpäin Whakatane oli kärjessä aurinkoisten tuntien määrässä ja piti johdon vuoden loppuun asti. Tästä seurannutta riemua riitti sanomalehtien sivuille ja valtakunnan TV:kin kävi tekemässä aiheesta jutun, johon haastateltiin paikallisia. Onneksi kukaan haastatelluista ei livauttanut totuutta, jonka puoli tehdasta tiesi. Voiton takana oli Alan, joka oli varmistanut tuloksen käymällä työpäivän mittaan polttamassa lisää reikiä seurantakorttiin omalla suurennuslasillaan.
Sittemmin mittaamisessa on siirrytty digitaaliseen aikaan ja itse laitekin viety jonnekin (toivottavasti) turvallisempaan paikkaan. Jos kohta ensimmäinen titteli ei tullut rehellisellä pelillä, niin viimeisimmät (2012, 2013, 2014 ja 2020) nyt varmaankin, tai mistäs minä sen tiedän.
”Hauska on tietää, että…” kirjoitussarjan tässä osassa tutustumme pakastekala-altaan tarjontaan. Aiheen valinnassa on käytetty äärimmäisen epätodennäköisyyden generaattoria.
1970-luvulle asti maailman valtamerten pohjassa eleli varsin onnellisesti Hoplostethus atlanticus, joka tunnettiin englanninkielisissä maissa nimellä slimehead eli tuttavallisesti kääntäen limapää. Sitten Yhdysvaltain kansallinen ”merikalastusohjelma” keksi alkaa uudelleennimeämään ”alihyöydynnettyjä” kalakantoja kuluttajiin enemmän vetoavilla nimillä. Niinpä slimehead onkin nykyään orange roughy.
Juotavaa, mutta yhdentekevää. Ei mitenkään erityisesti jäänyt mieleen, ei korkean ”craft brewery” tölkkihintansa arvoista.
”Hyödyntämisen” aloittamisen jälkeen on vasta ymmärretty kyseessä olevan jossain määrin poikkeuksellisen saaliskalan. Suurimmillaan seitsemänkiloiseksi kasvava keltaroussi (virallinen suomenkielinen nimi), nimittäin saavuttaa sukukypsyyden vasta 30 vuoden iässä ja voi elää yli 200 vuotiaaksi. Vanhimmat yksilöt on ajoitettu 230 – 250 vuoden ikäisiksi.
PIti maistaa, ennen kuin kuolee sukupuuttoon. Mausteena kourallinen epäeettisyyttä ja todennäköisesti myös söin itseäni vanhempaa kalaa. Vaalea, ihan hyvä merikala, ei mitään erityistä. Jatkossa voin pysytellä joissain vähemmän vaarannetuissa kalalajeissa.
Jos nyt myöhään saavutettava sukukypsyys ei yksistään riittäisi vaarantamaan lajin tulevaisuuden teollisten kalastuslaivastojen pohjatroolien puristuksessa, niin kalan luontainen käyttäytyminen vielä pahentaa asiaa. Orange roughy kun piiloutuu saalistajaa painautumalla merenpohjaan – mistä pohjatrooli kerää sen varmuudella matkaan.
Kaikki hupi loppuu aikanaan. Otapukawalla herätessä oli jo keskiviikko ja perjantaina oli oltava takaisin töissä. Enää ei ollut aikaa koukata länteen ja Whakatane -joen laaksoa myöten päättämään vaellus Ruatokiin, eikä yhden lisäyön viettäminen kiertämällä entuudestaan tutun Koaunuin tuvan kautta enää kiinnostanut. Garmin InReachin näppärällä viestilähetysominaisuudella sovinkin noutajan Lion’s Hutille jonne marssin helposti kahdessa tunnissa. Kuuden ja puolen päivän aikana kuljettua tuli näin ollen noin 82 kilometriä 39 liikkeelläolotunnissa.
Kotona puntari näytti rinkan keventyneen neljän ja kantajansa yhden kilon verran. Ruokaa olin varannut matkaan varsin sopivasti, jäljellä olisi ollut vielä kolmeksi-neljäksi päiväksi, eli 1.5 päivää (reissu lyhyempi kuin mihin varauduin) + hätävarat (joita nyt on hyvä olla mukana).
Ruokalistaa laatiessa keskeisiä kriteerejä olivat A) energian määrä per painoyksikkö ja B) energian määrä per tilavuus. Suurimpana poikkeuksena säännöstä olivat rutosti tilaa vievät weetabixit, joita oli mukana liikaa. Seuraavaan reissuun tiputan päivittäisen energiamäärän 11.5 megajouleen ja karsin matkasta juurikin weetabixejä ja myöskin tilaavieviä keksejä.Pussimuonista Radix osoittautui maineensa veroiseksi. Valmista syötäväksi viisi minuuttia kiehuvan veden lisäämisen jälkeen ja erittäin maistuvia pöperöitä. Hinta jossain 15 dollarin tienoilla pussi. Kaikista yleisimmin tarjolla olevat pari-kolme dollaria edullisemmat Back Countryt ovat maultaan ihan ok, mutta ohjeessa mainitun vartin kiehuvassa vedessä lillimisen jälkeen ovat edelleen ihan sitkeän kovia. Puoli tuntia on minulle aivan liian pitkä aika odottaa raskaan kävelypäivän jälkeen – oma suosikkini näistä on selkeästi Radix.
Pakastekuivattu ruoka jäi retken suurimmaksi päivittäiseksi kustannukseksi. Kaikki yöpymispaikkani olivat ”standard” -kategorian tupia, joita varten pitää olla yksi viiden dollarin ”Hut ticket” per yö. Vertailun vuoksi kalleimmat ”Great walks” -reittien tuvat maksavat 78 dollaria yö Uuden-Seelannin asukkailta ja 110 dollaria yö turisteilta. Tähän kun lisätään tungos – sesonkiaikoina ovat tuvat aina tupaten täynnä – voin yhtyä työkaverin näkemykseen aiheesta. Great walks vaellukset soveltuvat lähinnä yli 65-vuotiaille, eli niin kauan kun itsellä kykyä ja kuntoa riittää on nautinnollisempaa pysytellä muilla reiteillä.
Kalustotappioita ei lopulta tarvinnutkaan kärsiä. Puhelin kuivui käyttökuntoon viikon loppuun mennessä ja Canonin objektiivikin kahdessa viikossa. Ovat nuo L -sarjan putket kunnioitettavan kovaa käyttöä kestäviä kapistuksia – joessa uittamisesta huolimatta 16 – 35 tärinänvaimennuksineen toimii taas ilman mitään nikotteluja.
Neljän vuoden retuutus jättää jälkensä metallirunkoonkin. Kantohihna on unohtunut heittää pyykkikoneeseen, on sen verran hikeä ja erilaisia maa-aineksia itseensä imenyt, ettei sen tällä hetkellä voi antaa koskettaa mitään vaaleaa kangasta.
Kaikenkaikkiaan Te Ureweraa voi lämpimästi suositella sellaisille vaeltajille, jotka haluavat luonnon rauhaan ja nauttivat mahdollisuudesta soveltaa reittivalintoja kelien ja oman innon mukaan. Ennen esimerkiksi tälle kiertämälleni reitille säntäämistä, on suositeltavaa kuitenkin valmistautua – esimerkiksi seuraavalla tavalla:
Hanki kokemusta maastosta ensin lyhyemmillä retkillä ja porukassa, esimerkiksi paikallisen vaellusseuran tai metsästävän tutun kanssa
Opettele suunnistusta ja kartanlukua, älä vain kävele jonon hännillä omissa maailmoissasi
Käy yön yli vaelluksilla huonossakin säässä sen verran, että opit tietämään mitä pakata ihan ilman lukematta jotain pakkauslistaa
Ja kuten on tullut joskus aiemminkin todettua, niin kokemusta saa vain omien tehtyjen virheiden kautta – kokemusta ei saa kirjoja lukemalla tai facebook-ryhmiä seuraamalla.
Shifting Down Under 