Siirtymiä (5, 6)

Downiesille tehdyn välilaskun jälkeen edessä oli helppo seitsemäntoista kilometrin pikamarssi mönkijäuraa myöten Matakitaki Stationille. Sieltä meidät keräsi kyytiin sama erinomainen Jennifer Slootsin (kiaora@tripsandtransfers.co.nz) pikkubussi, joka tipautti meidät Lewis passiin neljä yötä aiemmin. Sateesta läpimärkänä sitä osaa erityisesti arvostaa matkalla tarjolla olevaa kuumaa juomatermosta ja vastaleivottuja mustikkamuffinsseja.

Näin ollen Nelson Lakes National Park näytti voimansa minulle jo toisen kerran. Vaihto-oppilaana kun Travers-Sabine -kierroksella ehdittiin vain Travers pass huipulle ja palattiin siitä takaisin, kun osa High School -ryhmän porukasta oli liian huonokuntoista kiertämään koko lenkkiä. Joku tuleva päivä palaan tänne ja tasoitan puntit kiertämällä Nelson Lakes Big Circuit:n (tai jonkun ihan muun siksakin vuoria ylös ja alas).

Downiesille asti pääsee myös mönkijällä – ainakin jos on moottorisaha mukana. Metsäpätkillä oli useampia kiertoreittejä kaatuneiden isojen puiden ohi, mutta myös pari tuoreempaa pientä joihin sahattoman matka tyssäisi.

Parin tunnin ajomatkan päässä Pictonissa palattiin hetkeksi sivistykseen (suihku, pitsa, pari kaljaa, lakanat) pariin ja seuraavana aamuna palattiin lautalla pohjoissaarelle. Wellingtonin ja Whakatanen välille jäi useampiakin luonnonpuistoja ja kymmeniä autiotupia, mutta sääennuste näytti vähitten huonolta aivan saaren pohjoispäässä. Täten pienen arvonnan jälkeen päädyttiin suuntaamaan Tararua Forest Park itäreunalle viettämään pari yötä Mt Holdsworth – Jumbo circuit:lle. Tämän lenkin kiertää hyvällä kelillä vaikka päiväretkenä, mutta hyvästä säästä ei nyt ollut pelkoa ja ”Tararuas” on erityisen tunnettu erittäin kovista tuulistaan ja erityisen nopeasti muuttuvista säätiloistaan.

DOC:n Holdsworth lodge tarjoaa oikein edullisen majoituksen aivan Tararua forest park kupeessa

DOC:n Holdsworth Lodgessa vietetyn yön jälkeen Jumbo Hutille vie noin kymmenen kilometriä pitkä, hetkittäin jyrkkäkin reitti. Itse tupa sijaitsee vain hieman puurajan yläpuolella, joten sinne saakka pääsee kuitenkin lähes kelillä kuin kelillä.

Kielitaidosta riippumatta ymmärrettävissä oleva kyltti

Puu, marjoilla, punaisilla, tuntematon, todennäköisesti myrkyllinen (kohde Suomen puolustusvoimien syntaksilla kuvattuna).

Atiwhakatu hut. Aivan mitäänsanomattomassa puskassa, ei houkuttele jäämään yöksi, paskan kelin yllättämälle varmasti mieluisa yösija.

Sammaleinen satumetsä löytyy muutaman sadan metrin kiipeämisen jälkeen.

Jumbo hutille saapuessa ensimmäinen huomiota herättävä asia on sitä joka puolella ympäröivät ankkurointivaijerit. Etelä- ja Pohjoissaarten välisen salmen pohjoislaitaan jäävä Tararuas on todellakin tuulinen alue ja 1982 rakennetttua tupaa jouduttiin vahvistamaan muutama vuosi sitten, kun alettiin pelätä, että sille käy kuten edeltäjälleen. 1961 rakennettu Angle Knob Hut kun lensi perustuksiltaan myrskyssä 1980 ja löytyi metsän keskeltä kaksisataa korkeusmetriä alempaa. Tuvassa yötään viettänyt peuranmetsästäjä ehti pelastua viime hetkellä, ja vietti yönsä hieman alempana rinteessä puurajassa olleessa paskahuussissa – kokonaisuudessaan tarina löytyy täältä.

Laajat peltoaukeat jossain sumun takana. Näkyvissä myös kaksi Jumbo Hut ankkurointivaijereista.

Alhaalla oikealla yösijamme ”Jumbo hut”. Kuvan keskivaiheilla ”Angle knob” josta tuuli heitti Jumbo hutin edetäjän ”Angle knob hutin” kaksisataa metriä jyrkännettä alas.

”Out of season” vaeltajan etu – viides tupa (viidestä) tyhjillään muista vaeltajista. Rinkkojen ollessa keveitä, ehdittiin olutvarannotkin siirtymän aikana tankata – Isbjörniä ja Sapporoa.

Miksi kantaa oluttölkkejä mukana? No ainahan sitä tarvitaan kynttilänjalkoja.

Kolmen vaijerin silta (3)

Edellisen päivän reippailun jälkeen oli oikein mukavaa, että nyt edessä olisi vain reilun kahdeksan kilometrin ja noin kolmen tunnin merkitty reitti East Matakitaki Hut:lle. Huono uutinen oli, että sääennuste – joka pystyttiin saamaan satelliittien kautta kaverin Garmin InReachilla – oli alkanut muuttua merkittävästi huonompaan suuntaan. Seuraavalle päivälle olisi ohjelmassa Three tarn pass korkuinen, mutta edellistä jyrkempi David Saddle, jonka ylittäminen kombinaatiossa huono näkyvyys, tuuli, lumisade ja alle nollan lämpötila ei kuulostanut kovin terveelliseltä idealta.

Kun kiire ei ollut, eikä sään suhteen ollut mitään tehtävissä, otettiin aamu rauhassa ja lähdettiin hyvin rauhalliseen tahtiin liikkeelle. Heti tuvan jälkeen pitää ylittää Mt Maling Creek (joka sekin reippaiden sateiden jälkeen voi olla ongelmallista tai mahdotonta), jonka jälkeen ei sitten tarvinnutkaan loppumatkalla koittaa välttää koipiensa kastelua vaellussaappaiden ollessa samantien täynnä vettä.

Bob’s hutin eteen joku vitsiniekka on tehnyt ”Bobin” hautakummun risteineen.

Kahdeksanpunkkainen perustupa avotakalla. Kahdestaankin saa näköjään räjäytettyä kamansa joka nurkkaa myöten.

Seinällä oleva joidenkin kymmenten vuosien takainen kartta näyttää puiston reitit parhaimmillaan. Mustien rastien kohdalla olevien reittien ylläpito on lopetettu tai tupa purettu. Tähän mennessä nähdyn perusteella, ei täällä syvemmällä puistossa olevien ”kunnossapidettyjen” polkujenkaan kunto kummoinen ole, vaan kulkijalla pitää olla aikaa ja evästä varattuna lisäpäiviä varten.

Rinkassa valmiiksi murentunutta weetabixiä, ylenmäärin täysmaitojauhetta ja läjä ruskeaa sokeria + baristan erikoinen eli maitojauhesaaria pikakahviliemessä. Tällä jaksaa.

Vain suurimmat speargrassin tekemistä rei’istä erottuvat kuvassa, pienempiä oli vielä reilusti lisää.

Aamuaurinko ja sääennusteen tutkiminen satelliitti-Garminista. Tässä vaiheessa tulevien päivien sääennuste alkoi herättää päänvaivaa.

Näiden kaukaisempien tupien kirjat menevät yleensä vuosia taaksepäin. Jälleen kerran tarjolla oli runsain määrin ideoita reiteiksi ja tietoja vaihtoehtojen kunnosta ja kestoista. Jos tänne joskus vielä palaisi. Bob’s hutille on laaksojen lisäksi tultu kesäisin erinäisiä vuorenharjannereittejä myöten – muun muassa Burn creek hutilta, Zampa tops tai Faerie Queene kautta – nämä kaverit eivät todellakaan ole olleet aloittelijoita.

Näkymä lounaasen mt Maling Creek pitkin. Itse Mt Maling (2127 m) on kuvan keskivaiheilla oleva lumihuippuinen nyppylä

Tuvan takaa nousevaa harjannetta meni vanhoina hyvinä aikoina kunnossapidetty polku ylös puurajan yläpuolella olevaan ”Hill forty” (1456 m) pisteeseen, josta tupakirjan mukaan on tarjolla mahtavat 360 asteen näkymät ympäröiviin laaksoihin ja jokiin. Reitti on edelleen kulkukelpoinen ja olisi mukava päiväretki, jos on pari yötä aikaa vietää Bob’s hutissa.

Mukavaa näillä leveysasteilla on, että talvellakin aurinko kiipeää niin korkealle, että se todellakin lämmittää. Kuura katoaa samaa vauhtia kuin varjo vetäytyy.

Paksussa kuurassa olevan tiheän ja pitkän ”tussock” heinikon läpi kävely aamutuimaan shortseissa on, on, ööööö, virkistävää.

Joskus vuosia sitten on DOC tännekin ehtinyt polkuja kunnossapitämään. Jotenkin jaksoi huvittaa, kun törmää tällaiseen pikku tukkiin, josta on aikoinaan leikattu pölli irti polun kohdalta – ihan kun tämä nyt jonkun vaivalloisen esteen täällä muodostaisi.

Polun sivussa jotain, joka muistutti edellisen illan rymyämisestä. Silloin vaan puut olivat tuoreempia (eli pienemmät oksat olivat edelleen esteinä, eivätkä mädäntyneet pois kuten tässä), sokkelo saattoi olla kaksi kertaa korkeammassa kasassa sisältäen tällaista ja paksumpaa puuta ristiin ja kasaa riitti esim 20 – 30 metriä (kerrallaan, useamman kilometrin verran) edessä ja joka suunnassa sivuilla

Three wire bridge. Semivekkuli ylitettävä, toiset ovat kireämmällä kuin toiset, löysemmässä versiossa loppumatkan ylämäki ei ole mukava. Kireä tai ei, et halua kompuroida tällaista ylittäessäsi, etkä halua kantaa leveää tai muuten epämääräistä kuormaa – Jääkäriin laittamani sivutaskut nappasivat jo ihan riittävän ärsyttävästi noista tuki V-raudoista kiinni.

Tiedä sitten mikä terminator-robotti tai yli-ihminen täällä on käynyt keksimässä näitä matka-aika-arvioita. 1,5 h per suunta olisi realistista ja kaksi tuntia leppoisa tahti.

East Matakitaki hut ja takan vieressä esimerkilliset syttypuut jätettynä tulijaa varten. Jätetiin lähtiessämme vastaavat seuraavaa tulijaa varten, tällä tuvalla niitä voi erityisesti joku David Saddlen yli talvella tarpova tarvita.

Päärakennus. Lisäksi toki puuvaja ja paskahuussi puitten katveeessa.

Canterburyn yliopiston vaellusseura julkaisee viiden vuoden välein ”TROG” -nimisen vuosikirjan. Ada Pass tuvalla lueskelin 2020 versiota ja nyt East Matakitaki tuvalta löytyi 2015 painos. Kun yhdistää nuoruuden innon ja hölmöyden opiskelijan ajankäytön vapauteen, samanhenkiseen seuraan ja Uuden-Seelaniin eteläsaaren mahdollisuuksiin, on lopputuloksena aivan eeppisiä matkakertomuksia.

Yhden vaeltajan viimeiset kirjailut 24. helmikuuta 2009. Ed Reynoldsia ei sen jälkeen ole nähty tai löydetty.

Kolmen tunnin leppoisan tallustelun jälkeen saavuttiin East Matakitaki Hut:lle 897 metrin korkeuteen. Jäljellä olevaa päivänvaloa käytettiin hyväksi ja täydennettiin polttopuuvajaa lähimetsistä reilusti enemmän, kuin mitä sieltä itse poltettiin pois. Samoin kamat ehdittiin kuivata kunnolla ja nauttia ensimmäinen mukana kantamistani Baltika tölkeistä. Sääennuste ei päivän aikana ollut parantunut, joten illalla mietitiin suunnitelmat B ja C valmiiksi aamua varten. Silloin tarkastettaisiin sääennuste viimeisen kerran, verrattaisiin sitä siihen miltä ulkona oikeasti näyttää ja päätettäisiin, että jatketaanko etenemistä sadankahdeksankymmenen asteen käännöksellä vai ilman sitä.

Pisin päivä (2)

Ensimmäisen päivän oltua kevyttä reippailua, oli toisena luvassa etukäteen arvioiden koko retken kovin veto. Ensinnäkin edessä oli ensimmäinen neljästä vuoristosolasta – Three Tarn Pass – joten alkulämmöt otettaisiin kiipeämällä 979 metrin korkeudessa olevalta tuvaltamme 4,5 kilometrin matkalla 1857 metriin. Tämän jälkeen matka jatkuisi 10 kilometriä alas laaksoa myöten kohden vajaassa 900 metrissä sijaitsevaa Bob’s Hut tupaa. Tämä pääosin merkitsemätön reitti oli aikoinaan luokiteltu 8,5 ”DOC-tunnin” mittaiseksi (hyvällä säällä), mutta pari vuotta sitten alueelle osuneen myrskyn jäljiltä loppupään metsäosuus on niin täynnä kaatunutta puuta, että siitä olisi luvassa pari ylimääräistä matkatuntia. Kaiken edelläolevan kun yhdisti toukokuun lopun olosuhteisiin – alle kymmenen tuntia päivänvaloa ja varmasti jäässä oleva sola – niin jo etukäteen oli tiedossa, että päivä voisi olla niin sanotusti ”haasteellinen”.

Näkemiin Ada Pass Hut. Jopa turhan kliinisen siistejä nämä ihmisten ilmoilla olevat eteläsaaren tuvat.

Edellämainituista syistä tarkoitus oli lähteä liikkeelle heti aamuhämärässä, eli puoli tuntia ennen auringonnousua. Tässä lähes onnistuttiinkin ja päästiin tarpomaan laaksoa ylöspäin, paksun kuuran peitossa olevan kasvillisuuden läpi. Päivän aikana ehdittiin kokea kohtuullinen läpileikkaus erilaisia kasvustoja ja maastoja, jotka hidastavat etenemistä. Alkumatkan hetkittäin tiheä pensaikko tai metsikkö muuttui hiljalleen korkeaksi pitkäksi heinikoksi jossa kasvoi turhan tiheässä pyöreitä ”Speargrass” puskia. Tälle vihulaiselle ei suomenkielistä nimeä nopeasti löytynyt, mutta ”keihäsruoho” olisi kyllä aivan kuvaava. Lehtien kärjet pistävät heittämällä läpi niin ihosta, housuista kuin täällä vaeltajien usein käyttämistä säärystimistä. Itsellähän toki oli shortsien lisäksi jalassa vain lämpökerraston housut, joten olo oli hetkittäin kuin kävelevällä neulatyynyllä.

Alle kilometri tuvan jälkeen loppui polku ja alkoi merkitsemätön ”route”.

South Island Robin (*Petroica australis*) eli Uudenseelanninsieppo siinä tiirailee matkalaisia

Puuraja ylitetty. Aamun lähtöpiste jäänyt jo näkymättömiin.

Kivikasan eli ”cairn” löytäminen on aina piristävää. Reittivaihtoehtoja pöpelikön läpi on monia – hyviä, huonoja ja kammottavia. Cairnin löytyminen kertoo, että olet onnistunut suunnistamaan järkevimmälle reitille.

Ei niin kiire koskaan, etteikö vähäksi aikaa hairahtuisi kuvaamaan virtaavaa vettä ja jääpuikkoja.

Näitä piikkisikoja – speargrass eli spaniard eli *Aciphylla* colensoi – oli välillä niin tiheässä, että kulkureitin löytäminen meni yhdeksi mutkitteluksi. Jos mikään muu ei auttanut, niin viimeinen vaihtoehto on astua keskelle kasvin päälle, tosin tämäkin oli mahdollista vain pienten yksilöiden kohdalla.

Pikkuhiljaa kasvusto edelleen madaltui ja loppui kokonaan reitin jyrkentyessä reilun kolmensadan korkeusmetrin kiipeämiseen eroosion rikkomassa kivimurskassa. Nuo metrit tuntuivat todella pitkiltä kun pitävää jalansijaa ei ollut tarjolla missään ja jyrkkyys sai pohkeet katumaan olemassaoloaan. Päässä tässä kohtaa pyörinyt soundtrack sisälsi ainakin ajatuksia ”ei saatana, nyt ollaan tonnineljässäsadassa eli huipulle on vielä neljä ja puolisataa”, ”minkä ihmeen takia minulla rinkassa 1,8 litraa olutta”, ”luulin olevani hyvässä kunnossa” ja ”ensi kerralla mitään vuoria kiivetessä kevyemmin pakaten kuin 27 kilon rinkka saatana”. Noin 1700 metrissä olevalle harjanteelle kuitenkin lopulta päästiin ja jäätiin hetkeksi ihailemaan maisemia ja kahta ensimmäistä pientä vuoristolampea (”tarn”).

Ylöspäin mentäessä laakso kapenee ja kohta alkaa kiipeäminen kivimurskan seassa – ”kaksi askelta ylöspäin ja yksi alas luistaen” -väännöllä

Air New Zealand matkalla luultavimmin Dunediniin tai Queenstowniin

Kiviränni kiivetty, ensimmäinen ”tarn” eli vuoristolampi näkyvissä. Three Tarn Pass nimestä huolimatta näitä lampia jää solan ylittäessä matkalle itseasiassa viisi. Tästä matka jatkuikin vasemmalla juuri kuvan ulkopuolella olevaa (lumelta näyttävää) jäätä myöten jäärautojen ja hakun avulla.

Tästä eteenpäin matka jatkui ylös lumelta näyttävää pintaa myöten. Tuo pinta kun oli kivikovaa ja liukasta jäätä – solan eteläpuolelle kertyneen lumen pinta ehtii lämpiminä päivinä vain hieman sulaa, jäätyäkseen taas yöllä. Ilman jäärautoja ja hakkua matkanteko olisi tyssännyt tähän paikkaan, vain niiden avulla oli mahdollista päästä rinnettä ylös. Olin testannut jäärautojen sopivuuden vaellussaappaisiini kerran kotona, mutta (kaikkien oppien ja ohjeiden mukaisesti) en ollut missään vaiheessa ollut kunnolla vetänyt niitä kiinni. No nyt tuli sitten opeteltua oikeata pituussäätöä kolmeen otteeseen puolessa välissä jyrkähköä ja jäistä vuorenrinnettä – ei muuten ole kaikista parasta hommaa koittaa löytää jotain kiven nurkkaa missä vetää irronnut rauta takaisin kenkään kiinni ja samalla yrittää olla tipauttamatta itseään tai romujaan (rinkka, kamera, hakku ja hanskat) luisumaan alamäkeen.

Yhden väärän jäärännin tarkastuksen jälkeen (etelästä päin tullessa muista pysyä vasemmalla, jyrkän kallioseinämän vieressä) päästiin lopulta harjanteelle. Näkymät olivat mitä mainioimmat ja varsinkin kesäaikaan tänne eksyvälle suosittelisin lämpimästi yhden yön viettämistä lampien vieressä. Tarppipaikka olisi yksi hienoimpia MISSÄÄN ja tämä ratkaisu jakaisi yhden turhan pitkän vaelluspäivän kahdeksi mukavan mittaiseksi. Päivänvalon vähyydestä johtuen meidän piti valitettavasti laittaa töppöstä toisen eteen kohtuu lyhyen maisemien ihailun jälkeen,

1857 m ja hengähdystauko. Solalle nimen antavat kolme lampea edessäpäin, melkein 200 metriä alempana. Ensimmäiset melkein sata korkeusmetriä voit lasketella / luistella auringon pehmentämää lunta ja pientä kiveä olevaa ränniä alas.

Maisema tulosuuntaan eli etelään. Puuraja näkyy selkeästi.

Laaksoa alaspäin ja kohta taas speargrass piirittämänä.

Laakson tarpominen alaspäin sujui yllätyksittä speargrasseja väistellen ja onnistuneella suunnistuksella (muista nousta joenuomasta vasemmalle ylös metsään, ennen kuin se muuttuu kanjoniksi), kunnes tultiin noin 1080 metrissä pisteeseen, jossa kartan (ja GPS:nkin) mukaan merkitsemättömän jokea seuranneen reitin piti muuttua metsässä kulkevaksi poluksi. Tässä kohtaa risteiltiin ehkä lähemmäs tunti iloisen kulkukelvotonta metsää ristiin rastiin polkua löytämättä, ennen kuin luovutettiin ja lähdettiin taas seuraamaan jokea alaspäin. No kappas, sieltähän se polun pää löytyi, ehkä kilometrin verran eri paikasta, kuin karttaan oli merkitty.

Polusta ei ehditty kauaa nauttia, kunnes päästiin päivän viimeiseen koitokseen – myrskytuhoista kärsineeseen metsään. Suomalaiseen mänty- tai kuusivaltaiseen metsään tottuneelle kaatuneet puut eivät kuulosta suurelta vastukselta, mutta Uudessa-Seelannissa ne voivat olla sitä. Käytännön esimerkkinä jotain tämänkaltaista:

kulkusuunnassa (edessä) kaksi metriä korkea seinämä / läjä / valli kaatuneita monihaaraisia, vinkkuroita, osittain mätiä lehtipuita. Puita saattaa olla pari tai sitten peräjälkeen kymmeniä metrejä ristiinrastiin.
vasemmalla jyrkänne, joka tippuu suoraan kulkukelvottomaan jokeen
oikealla jyrkänne ylöspäin, jossa kaatuneita puita läjässä, vastaavasti kuin edessäsi
Aurinko on jo laskenut ja suunnistaminen ja eteneminen tehdään otsalamppujen valossa

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, mitä siis teet? Lähdet puskemaan, yli, ali, läpi tai ympäri tilanteen mukaan. Ei sitä äkkiseltään arvaisi minkälaisia liukkaita rankakasoja sitä rinkka selässä pystyykään kiipeämään. Välillä rinkka on tipautettava kyydistä, että saa pungettua itsensä jostain läpi – tässä vaiheessa on erityisen tyytyväinen Savotan laatuun, sama mistä remmin nurkasta saa kiinni, niin pakkauksen saa kiskottua perässään. Illan kohokohta taisi olla, kun kaveri lähti ylittämään pari metriä syvää notkoa kaatunutta puuta myöten, jota toki katkesi alta. Rusaus, tömähdys, hiljaisuus, ”sattuiko pahasti?” ”Ei.” Hyvä näin, saatiin ukko ja rinkka kalastettua montusta ylös ja matka jatkui.

Hikeä? Kyllä. Verta? Ei paljoa. Kyyneleitä? Ei, oli onneksi tarpeeksi tahtoa ja tekemisen asennetta molemmilla.

Lähemmäs tunti oli tässä vaiheessa hukkunut etsiessä polkua sieltä missä sen kartan mukaan piti olla. Alkoikin vasta ehkä kilometrin myöhemmin, iso oranssi kolmio näyttää alkukohdan. Valon alkaessa loppua ja perkeleellisen kaatuneiden puiden yli kiipeilyn, ali raahautumisen ja kadonneen polun etsimisen alkaessa järkkäri meni nyt reppuun, eikä ilmestynyt sieltä ulos kuin vasta tuvalle saavuttaessa.

Kolmisen kilometriä pitkän kaatuneiden puiden boot camp radan jälkeen edessä oli vielä Faerie Queene (2236 m) huipulta tulevan sivujoen ylitys, virtaama oli nytkin sen verran reipas, että keväällä lumien sulamisaikaan tästä olisi turha yrittää läpi. Tämänkin jälkeen edessä oli vielä reilut kolme kilometriä huonokuntoista polkua, ennen kuin tyhjälle Bob’s Hutille päästiin kellon ollessa 19:30, eli kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen. Tällaisen päivän jälkeen oli oikein mukavaa löytää siisti ja edellisten kävijöiden jäljiltä hyvin polttopuilla ja sytykkeillä varustettu mökki.

Päivä oli raskas, mutta muistorikas. Mieluummin minä tällaisia tarvon, kuin jotain mitäänsanomattomia merkittyjä polkuja.