19 – 28. Ohiwa harbour ja sekalaiset harhalaukaukset

Uusi osoitteemme on hyvällä paikalla vesileikkeihin – jos kääntyy tontilta oikealle on 350 metriä matkaa Ohiwa harbour -vuorovesialtaaseen ja jos kääntyy vasemmalle on taivallettava vähän reilu 500 metriä päästäkseen Ohopen hiekkarannalle. Ohiwa harbour on useimmiten tyyni, joten se sopii hyvin melomiseen ja suppailuun. SUP -lautaa ei ole vielä hankittu, mutta melomista olen kerran ehtinyt käydä kokeilemassa, matkaa Ohakanan saaren ympäri tuli 5 kilometriä. Työkaveri kyllä sanoi, että ei kannata mennä kuin nousuveden ollessa korkealla, mutta mitä sitä neuvoja kuuntelemaan. No olihan se vesi vähän matalalla – vastapainoksi muta on sen verran pehmeää, että sinne upposi välillä puolta säärtä myöten kun en saaren takaa löytänyt kulkusyvää kanavaa ja sen seurauksena kiskoin kajakkia perässäni ainakin puoli kilometriä. Seuraavalle retkelle tulenkin lähtemään kiltisti suositusten mukaisesti pari tuntia ennen vuoroveden korkeinta aikaa.

20190723_144206
Kajakkikärry on näppärä apuväline.

20190723_145136

20190723_154933

20190723_155334

20190723_154101
Näyttää kuvassa mukavammalta, kuin talsiessa tuntui

20190723_155541

20190712_173828
Duploja, WiiU:n pelaaja jostain syystä noita-asussa ja chewbacca onesie kuivumassa. Ajankuvaa edellisestä osoitteesta.
20190513_135041
Brittiläisen teknologian huippusaavutuksia – erilaisten kuumissa juomissa tarvittavien jauheiden annostelulaite. Yksi, noin 30 asteen käännös kahvasta tuottaa yhden teelusikallisen jauhetta.
20190513_135032
International roast ”packed for caterers”. Tätä joutuu annostelemaan ”määrä korvatkoon laadun” -tyyppisesti, eli 5 lusikallista per muki. Kahvimukeja taas kuluu noin 6 – 8 per päivä, kahvinkulutus onkin kuulemma moninkertaistunut, kun minä saavuin vahvuuteen.

Kansallinen hätätilakin vältettiin. All Blacks hoiteli Australian 36 – 0 (katso kohokohdat) ja täällä hengitetään taas vähän vapautuneemmin. Reilun viikon päästä keskiviikkona nimetään joukkue world cupiin, joten siihen saakka urheilutoimittajien pääasiallinen tehtävä on suoltaa spekulaatioita ja arvailuja päävalmentaja Hansenin valinnoista. Tämän jälkeen spekulointi kohdennetaan itse world cupissa menestymismahdollisuuksien arvioimiseen ja tärkeimpien loukkaantuneiden pelaajien terveystilanteesta huolehtimiseen.

Ikku

Kansallinen hätätila uhkaa

Uuden-Seelannin suurin urheiluylpeys on selkeästi rugby-maajoukkue All Blacks. Vuonna 1903 pelatusta ensimmäisestä maaottelusta (voitto Australiasta 22 – 3) alkaen, joukkue on terrorisoinut ylivoimallaan muita maajoukkueita ja pitää hallussaan suurinta osaa kansainvälisen rugbyn ennätyksistä. Näitä ja muita erikoisuuksia löytyy muun muassa seuraavasti:

  • Maaotteluiden voittoprosentti 77.4 % (450 / 781)
  • Vain kuusi kohdatuista 19 vastustajasta on koskaan saavuttanut voittoa All Blacks vastaan.
  • Yhdeksän vastustajista on kärsinyt historiansa suurimmat tappiot juuri All Blacks vastaan – vuonna 1995 Japani sai kuokkaan 145 – 17.
  • Pitänyt ykkössijaa maailmanrankingissa yli 80 % ajasta. On tälläkin hetkellä ykkösenä, kun Suomi on muuten saman listan 90. tukevasti Uzbekistanin ja Swazimaan välissä. Perää sijalla 105 pitää Amerikan Samoa.
  • Kahdeksasta järjestetystä maailmancupista tuliaisina on ollut kolme voittoa, yksi kakkos- ja kaksi kolmostilaa
  • Pisin maaotteluiden voittoputki 18 ottelua
  • Australian ja Uuden-Seelannin vuotuinen hegemoniataisto, kahdella tai kolmella pelillä ratkaistava Bledisloe-cup on päätynyt Uuteen-Seelantiin vuodesta 2003 alkaen 16 kertaa peräkkäin
  • Aucklandin Eden Parkissa ei ole kärsitty tappiota Australiaa vastaan sitten vuoden 1986, eikä ketään muutakaan vastaan vuoden 1994 jälkeen.

Eli lyhyesti sanottuna, tämä joukkue ja sitä kannattava kansakunta on tottunut voittamaan. Nyt hätä alkaakin olla suuri, kun neljän vuoden välein pelattava World Cup lähestyy – All Blacks avauspeliin on aikaa enää reilu kuukausi – ja joukkueen peli yskii pahemman kerran. Viime vuonna yhdestätoista pelistä tuli kylläkin yhdeksän voittoa, mutta voitto Englannista oli hyvin nihkeä (16 – 15), tappio Etelä-Afrikalle oli ensimmäinen kotipelissä sitten vuoden 2009 ja tappio Irlannille oli vasta toinen kautta aikojen.

2019 kausi on sitten alkanut surkeasti – tuskainen voitto Argentiinasta, tasapeli Etelä-Afrikan kanssa ja viikko sitten Perthissä koko All Blacks historian suurinumeroisin tappio (47 – 26) Australialle. Kahdeksatta vuotta ruorissa olevan päävalmentaja Hansenin suosikkipelaajista joillakin tuntuu olevan kilometrit täynnä (#3 Franks 31 vuotta, mutta jo 108 maaottelua), jotkut eivät meinaa pysyä ehjänä kahta peräkkäistä peliä (#12 Sonny Bill Williams) ja muutamilla ei vaan peli kulje (laituriksi (#11) siirretty maailman paras #15 Ben Smith, #14 Rieko Ioane ja muutama muu).

Kun lisätään pakkaan pari loukkaantumista (#4 Brodie Retallick, #10/#15 Damian Mackenzie), joukkueesta kieltäytyminen (#6/#8 Liam Squire) ja yli satavuotisen maajoukkuehistorian neljäs ulosajo ja siitä seurannut kolmen viikon pelikielto (#4 Scott Barrett) sekä valmentajan toistaiseksi heikosti tulosta tuottaneet kokeilut (”kahden pelinrakentajan (#10) taktiikalla” jossa maailman paras #10 Beauden Barrett onkin siiretty pelipaikalle #15, jotta saadaan Richie Mounga pelaamaan kymppipaikkaa), niin täällä alkaakin jo jännitys tiivistyä.

Nyt lauantaina pelataan Bledisloe cupin toinen osaottelu Aucklandissa ja pelissä taitaakin olla maailmanrankingin ykköstilan, Bledisloe-cupin ja Eden Parkin voittoputken lisäksi kansakunnan mielenterveys. Tappio tietäisi myös lystikkäitä keskusteluita työpaikalla, erityisesti etelä-afrikkalaisten jo muutenkin rajaton varmuus tulevasta World cup menestyksestään kasvaisi entisestään. Näihin keskusteluihin olen vain kuitannut, että ”Suomi ei ole koskaan hävinnyt Uudelle-Seelannille tai Etelä-Afrikalle rugbyssa…”

Suosittelen lauantaisen pelin ja tulevan World Cupin seuraamista kaikille urheilusta kiinnostuneille. Pelinä rugby on yhtä aikaa sekä taktinen että erittäin fyysinen – huipputason ottelut ovat erinomaista viihdettä sekä paikan päällä että TV:stä katsottuna. Tuomarikin voi varastaa shown positiivisesti, jos hänen nimensä sattuu olemaan Nigel ”this is not soccer” Owens .

Ikku

PS. Ei pienistä hipaisuista päähän ennen niin välitetty ja uloasajoja annettu. Mallia näyttää tässä Sonny Bill Williams – eräs harvoista joka on pelannut sekä rugby unionia että rugby leagueta huipputasolla ja ainoa joka on lisäksi ollut Uuden-Seelannin raskaan sarjan nyrkkeilymestari.

Tyynenmeren tulirenkaan reunalla

Muistan elävästi ensimmäisen kokemani maanjäristyksen yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Seisoin keittiössä ja ihmettelin, että mitä ihmettä tapahtuu kun astiat helisevät ja lattia liikkuu. Vasta kun katsoin ikkunasta ulos ja näin pyykkitelineen väpättävän iloisesti tajusin, että käynnissä oli maanjäristys. Norjalainen vaihto-oppilastoveri oli kokenut saman, vuoden ensimmäisen ja voimakkaimmaksi jääneen, maanjäristyksen kotitalon toisen kerroksen vessanpöntöllä. Oli kommenteista päätellen ollut vielä hämmentävämpi kokemus.

Yhtään isompaa maanjäristystä ei ole nyt vielä kohdalle osunut, mutta viimeisen kahden viikon ajalle on osunut usempi pienten maanjäristysten ryväs. Yhteensä 27 kappaletta magnitudien 2,3 ja 4,2 välille, näistä ehkä kolmasosan olen huomannut. Kahvipöytäkeskusteluissa on oma maanjäristysymmärrys kasvanut, kun on kuunnellut vanhojen partojen muisteluja aiemmista. Näiden viimeaikaisten maanjäristysten keskipisteet ovat olleet lähellä (2 – 45 km päässä) ja lähellä maanpintaa (2 – 12 km syvyydessä) ja tästäkin johtuen itse maanjäristys on vain lyhyt jyrinä ja sitten käytännössä yksi pikku tärähdys. Vähän samanlainen tuntuma kuin silloin kun lumiaura jyryyttelee aamuyöllä omakotitalon ikkuna alta.

Vuoden 1987 Edgecumben maanjäristys ei ollut kaukana sekään – 8 km syvyydessä ja noin 20 km päässä. Voimaa oli kuitenkin hiukkasen enemmän eli 6.5 magnitudin verran, joten rautatiekiskoja meni mutkalle, veturi raiteilta, savupiippuja nurin, meijerin maitosäiliöt lakosivat ja 25 ihmistä loukkaantui. Työkaverit muistelevat, että toisessa Whakatanen silloisista kahdesta supermarketista oli hyllyt poikittain maanjäristyksen liikesuuntaan nähden, mutta toisessa 90 astetta eri suunnassa. Tästä johtuen viimeksimainittu selvisi järistyksestä vähin ongelmin, mutta ensinmainitussa oli noin-jokainen tuote järistyksen jäljiltä hyllyn sijasta käytävällä. Nykyään marketteja on kolme – Countdown, Pak N’ Save ja New World – ja luonnollisesti kaikkien hyllyt on suunnattu varmistamaan maksimaalinen tuotteiden putoaminen. Christchurchin vuoden 2011 tuhoisaa 7,1 magnitudista ei kuulemma oltu täällä huomattu, mutta Kaikouran 7,8 vuonna 2016 oli keikuttanut hetken aikaa.

Samaan aikaan maanjäristysten kanssa on lähitulivuoremmekin aktivoitunut. White Islandin ”alert level” on nostettu ykkösestä kakkoseen, kun vulkaanisesta aktiivisuudesta kielivän rikkidioksidin päästö on noussut toiseksi korkeimmalle tasolle sitten mittausten aloittamisen vuonna 2003. Mitään jännittävää tuskin on luvassa, tämä iloinen pikku tupruttelija höyryää päivästä toiseen, eikä todellista nähtävää tarjoava purkaus taida olla lainkaan todennäköinen. Hauskaa on sinänsä, että tämä piskuinen tulivuori pukkaa nyt 1886 tonnia rikkidioksidia päivässä taivaalle, kun koko Suomen (kaikki teollisuus, liikenne, kotitaloudet, energiantuotanto ja ynnä muut yhteenlaskettuna) päästä vuonna 2016 oli 113 tonnia päivässä. Heti paikalla direktiivejä suitsimaan vulkaanisia happamoittavia päästöjä perkele!

Tunnin ajomatkan päässä Rotoruassa yhdellä perheellä oli viikko sitten vielä tavallinen takapiha ja siellä vaja, mutta nyt onkin vain mutaa kupliva monttu ja evakko kodista. https://www.newshub.co.nz/home/new-zealand/2019/06/i-ve-got-to-get-out-of-here-rotorua-mud-pool-alarms-local-residents.html

Onneksi päivystävän vulkanoloogisen dosentin analyysi tilanteesta varmasti selkeytti asukkaan tulevaisuudensuunnitelmia: ”GNS volcanologist Brad Scott said there were three possibilities for the mud pool It could carry on as it was, it could stop, or it could get worse.” (https://www.nzherald.co.nz/nz/news/article.cfm?c_id=1&objectid=12243981)

Täältä tähän. Nyt täytyy keskittyä super rugbyn semifinaalin jälkilähetykseen ilmaiskanavalla. Jos on rugby semibrutaali urheilumuoto ihan jo runkosarjankin aikana, niin nyt finaalipaikasta pelatessa sattuu jo katsoakin.

Ikku

Näin kakan puussa

Poiketen monesta edellisestä pääsiäisestä, nyt ei lähdetty mihinkään yön yli reissuun, mutta neljän seinän sisälle ei kuitenkaan jääty mököttämään. Perjantaina kävin työkaverin kanssa katsomassa ylimmän sarjatason rugbya parin tunnin ajomatkan päässä Hamiltonissa. Pelitapahtuma oli jossain määrin kotikutoisen oloinen – pankkikortti ei käynyt ruokapisteellä maksuvälineenä, ohjelmassa oli esimerkiksi loukkaantuneet pelaajat heitelemässä väliajalla ”hot cross buns” pusseja ja minipalloja katsomoon ja niin edelleen – mutta pelin seuraaminen paikan päällä oli mukavaa. Tässäkin lajissa televisiossa kamera seuraa usein varsin tiiviisti palloa, katsomosta pystyy seuraamaan koko kenttää ja taktisia kuvioita paremmin. Tunnelmaltaan peli muistutti kuitenkin iltaa Tampereen suurimmassa kirjastossa, eli Hakametsän hallissa Ilveksen kotipelissä. Kannustusta ei ollut nimeksikään, mistään kannatuslauluista nyt puhumattakaan. Pallo ei pysynyt kummankaan joukkueen hyppysissä erityisen hyvin ja vähän sekavien vaiheiden jälkeen vierailija Lions vei yllättäen pisteet mukanaan Etelä-Afrikkaan. Muista tapahtumista mainittakoon kotijoukkueen pelinrakentajan (”first-five”) lähteneen paareilla, niskatuessa ja tajukankaalla kentältä, joka ei tässä lajissa ole mitään ihmeellistä. Valmentajan kommentti pelin jälkeen oli ”ei mitään vakavaa”…

Lauantaiaamuna oli vaihteeksi mahdollisuus lähteä vaelluskerhon päiväretkelle. Tällä kertaa suunta oli vajaan tunnin ajomatkan päähän Te Ureweran pohjoislaidalle, Waiamanan laaksoon. Reitin lähtöpisteeseen vievä Matahi Valley rd muuttuu vähitellen kapeasta asvalttitiestä aina vain kapeammaksi ja huonompipintaiseksi mutkittelevaksi hiekkatieksi. Talot ovat vaihtelevassa kunnossa ja monen pihaa koristavat käytöstä poistuneet autot, muutamassa jopa puoli tusinaa. Hevosten pito on suosittua ja toisin kuin lehmien, hevosten annetaan laiduntaa aivan vapaana. Mitään erityistä liikennemerkkiä (vrt. hirvivaara) näistä ei ole, mutta tiellä olevat lantakasat ajavat saman asian.

703A6458
”Kahdeksan aarin” leiripaikalla ei näin syksyllä tungosta ole.
703A6534
Silta ei juuri minnekään
703A6469
Sitä itteään. Tässä vaiheessa talsimista sitä usein miettii, että minkähän helvetin takia sitä taas itsensä tästäkin metsikosta loytää.

Vähän tuntuu hölmöltä, että toistuvasti yllätyn siitä, kuinka paljon korkeuserot vaikuttavat kävelylenkin raskauteen. No taas yllätyin, että vajaassa neljässä tunnissa kävelty matka oli vain vajaan 7 kilometriä – ylös (ja alas) mentiin lisäksi reilu 600 metriä. Kävelty Ogilvies ridge loop track ei virallisesti ole enää vaeltajille sallittu, mutta eipä sinne kulkua estettykään ole. Reitti tunnetaan myös ”possum trapper’s line” nimellä, joka kuvaa sitä hyvin. Kyseessä on yksi Otamatunan ”mainland island” luonnonvaraisten kasvien ja lintujen suojelualuetta ympäröivistä ansalinjoista. Eurooppalaisten Uuteen-Seelantiin tuomista vieraseläimistä erityisen haitallisia alkuperäiselle luonnolle ovat olleet possumit (puuston hävitys, lintujen ruuan ja elinympäristön hävitys, munien ja lintujen syönti), rotat ja kärpät (lintujen, munien, poikasten ja hyönteisten syöminen), kissat ja koirat (lintujen tappaminen) sekä peurat ja siat (kilpailu samoista ravintolähteistä maassa elävien lintujen kanssa). Sukupuuttoon kuolleiden lajien lista on pitkä, mutta muutamia edelleen uhanalaisia lajeja saatiin pelastettua niiden selvittyä pienillä saarilla. Nyt molemmille pääsaarille on perustettu suojelualueita, joilta vieraspedot hävitetään loukuin, metsästämällä ja myrkkysyöteillä, jotta alkuperäisillä kasveilla ja eläimillä on mahdollisuus selvitä. Pari alueista on jopa aidattu tiheällä, hiiretkin ulkopuolella pitävällä aidalla, ensimmäisenä ja kuuluisimpana näistä Zealandia Wellingtonin lähellä. Kunnianhimoiseksi tavoitteeksi on otettu hävittää kaikki vieraspedot (rotat, possumit, kärpät) vuoteen 2050 mennessä.

703A6492
Uusinta tekniikkaa edustava rotan- ja kärpänloukku.
703A6506
Uusi ja vanha tekniikka toistensa vieressä
703A6498
Possuminloukku mallia vanha

Kymmenien loukkujen lisäksi polulla ehdittiin nähdä vilaukselta yksi neljästä Uuden-Seelannin papukaijalajista, kaka. Usemman yksilön huutelua kuului muiden lintujen pitämän laulukonsertin seasta, mutta tällä kertaa ei kaijoja kiinnostanut tulla ihmisiä lähemmin ihmettelemään. Tämän lenkin jälkeen kiinnostus Te Ureweran alueeseen kasvoi edelleen ja maanantaina hainkin vaellusliikkeestä muutaman Topo-kartan lisää. Talvi sateineen ja lyhyine päivänvaloineen lähestyy, mutta jos ei muuta, niin onpahan aikaa suunnitella yön yli kestäviä retkiä ajan kanssa.

703A6487
Kaka siellä jossain

703A6475

703A6490

Samaan aikaan toisaalla A ja lapset olivat vanhimman lapsen koulukaverin perheen kanssa päiväretkellä Matatassa. Lapsilla oli ollut hauskaa, kun paikallisten tapojen mukaisesti koira ja lapset matkustivat peltojen yli mökille lava-auton lavalla. Paparazzin poissa ollessa ei kuvia retkestä ole, mutta sen verran hauskaa oli kuulemma ollut, että samaan paikkaan varmaan palataan jossain vaiheessa.

Ikku