Pisin päivä (2)

Ensimmäisen päivän oltua kevyttä reippailua, oli toisena luvassa etukäteen arvioiden koko retken kovin veto. Ensinnäkin edessä oli ensimmäinen neljästä vuoristosolasta – Three Tarn Pass – joten alkulämmöt otettaisiin kiipeämällä 979 metrin korkeudessa olevalta tuvaltamme 4,5 kilometrin matkalla 1857 metriin. Tämän jälkeen matka jatkuisi 10 kilometriä alas laaksoa myöten kohden vajaassa 900 metrissä sijaitsevaa Bob’s Hut tupaa. Tämä pääosin merkitsemätön reitti oli aikoinaan luokiteltu 8,5 ”DOC-tunnin” mittaiseksi (hyvällä säällä), mutta pari vuotta sitten alueelle osuneen myrskyn jäljiltä loppupään metsäosuus on niin täynnä kaatunutta puuta, että siitä olisi luvassa pari ylimääräistä matkatuntia. Kaiken edelläolevan kun yhdisti toukokuun lopun olosuhteisiin – alle kymmenen tuntia päivänvaloa ja varmasti jäässä oleva sola – niin jo etukäteen oli tiedossa, että päivä voisi olla niin sanotusti ”haasteellinen”.

Näkemiin Ada Pass Hut. Jopa turhan kliinisen siistejä nämä ihmisten ilmoilla olevat eteläsaaren tuvat.

Edellämainituista syistä tarkoitus oli lähteä liikkeelle heti aamuhämärässä, eli puoli tuntia ennen auringonnousua. Tässä lähes onnistuttiinkin ja päästiin tarpomaan laaksoa ylöspäin, paksun kuuran peitossa olevan kasvillisuuden läpi. Päivän aikana ehdittiin kokea kohtuullinen läpileikkaus erilaisia kasvustoja ja maastoja, jotka hidastavat etenemistä. Alkumatkan hetkittäin tiheä pensaikko tai metsikkö muuttui hiljalleen korkeaksi pitkäksi heinikoksi jossa kasvoi turhan tiheässä pyöreitä ”Speargrass” puskia. Tälle vihulaiselle ei suomenkielistä nimeä nopeasti löytynyt, mutta ”keihäsruoho” olisi kyllä aivan kuvaava. Lehtien kärjet pistävät heittämällä läpi niin ihosta, housuista kuin täällä vaeltajien usein käyttämistä säärystimistä. Itsellähän toki oli shortsien lisäksi jalassa vain lämpökerraston housut, joten olo oli hetkittäin kuin kävelevällä neulatyynyllä.

Alle kilometri tuvan jälkeen loppui polku ja alkoi merkitsemätön ”route”.

South Island Robin (Petroica australis) eli Uudenseelanninsieppo siinä tiirailee matkalaisia

Puuraja ylitetty. Aamun lähtöpiste jäänyt jo näkymättömiin.

Kivikasan eli ”cairn” löytäminen on aina piristävää. Reittivaihtoehtoja pöpelikön läpi on monia – hyviä, huonoja ja kammottavia. Cairnin löytyminen kertoo, että olet onnistunut suunnistamaan järkevimmälle reitille.

Ei niin kiire koskaan, etteikö vähäksi aikaa hairahtuisi kuvaamaan virtaavaa vettä ja jääpuikkoja.

Näitä piikkisikoja – speargrass eli spaniard eli Aciphylla colensoi – oli välillä niin tiheässä, että kulkureitin löytäminen meni yhdeksi mutkitteluksi. Jos mikään muu ei auttanut, niin viimeinen vaihtoehto on astua keskelle kasvin päälle, tosin tämäkin oli mahdollista vain pienten yksilöiden kohdalla.

Pikkuhiljaa kasvusto edelleen madaltui ja loppui kokonaan reitin jyrkentyessä reilun kolmensadan korkeusmetrin kiipeämiseen eroosion rikkomassa kivimurskassa. Nuo metrit tuntuivat todella pitkiltä kun pitävää jalansijaa ei ollut tarjolla missään ja jyrkkyys sai pohkeet katumaan olemassaoloaan. Päässä tässä kohtaa pyörinyt soundtrack sisälsi ainakin ajatuksia ”ei saatana, nyt ollaan tonnineljässäsadassa eli huipulle on vielä neljä ja puolisataa”, ”minkä ihmeen takia minulla rinkassa 1,8 litraa olutta”, ”luulin olevani hyvässä kunnossa” ja ”ensi kerralla mitään vuoria kiivetessä kevyemmin pakaten kuin 27 kilon rinkka saatana”. Noin 1700 metrissä olevalle harjanteelle kuitenkin lopulta päästiin ja jäätiin hetkeksi ihailemaan maisemia ja kahta ensimmäistä pientä vuoristolampea (”tarn”).

Ylöspäin mentäessä laakso kapenee ja kohta alkaa kiipeäminen kivimurskan seassa – ”kaksi askelta ylöspäin ja yksi alas luistaen” -väännöllä

No vielä toinen näitä otoksia.

Air New Zealand matkalla luultavimmin Dunediniin tai Queenstowniin

Kiviränni kiivetty, ensimmäinen ”tarn” eli vuoristolampi näkyvissä. Three Tarn Pass nimestä huolimatta näitä lampia jää solan ylittäessä matkalle itseasiassa viisi. Tästä matka jatkuikin vasemmalla juuri kuvan ulkopuolella olevaa (lumelta näyttävää) jäätä myöten jäärautojen ja hakun avulla.

Tästä eteenpäin matka jatkui ylös lumelta näyttävää pintaa myöten. Tuo pinta kun oli kivikovaa ja liukasta jäätä – solan eteläpuolelle kertyneen lumen pinta ehtii lämpiminä päivinä vain hieman sulaa, jäätyäkseen taas yöllä. Ilman jäärautoja ja hakkua matkanteko olisi tyssännyt tähän paikkaan, vain niiden avulla oli mahdollista päästä rinnettä ylös. Olin testannut jäärautojen sopivuuden vaellussaappaisiini kerran kotona, mutta (kaikkien oppien ja ohjeiden mukaisesti) en ollut missään vaiheessa ollut kunnolla vetänyt niitä kiinni. No nyt tuli sitten opeteltua oikeata pituussäätöä kolmeen otteeseen puolessa välissä jyrkähköä ja jäistä vuorenrinnettä – ei muuten ole kaikista parasta hommaa koittaa löytää jotain kiven nurkkaa missä vetää irronnut rauta takaisin kenkään kiinni ja samalla yrittää olla tipauttamatta itseään tai romujaan (rinkka, kamera, hakku ja hanskat) luisumaan alamäkeen.

Yhden väärän jäärännin tarkastuksen jälkeen (etelästä päin tullessa muista pysyä vasemmalla, jyrkän kallioseinämän vieressä) päästiin lopulta harjanteelle. Näkymät olivat mitä mainioimmat ja varsinkin kesäaikaan tänne eksyvälle suosittelisin lämpimästi yhden yön viettämistä lampien vieressä. Tarppipaikka olisi yksi hienoimpia MISSÄÄN ja tämä ratkaisu jakaisi yhden turhan pitkän vaelluspäivän kahdeksi mukavan mittaiseksi. Päivänvalon vähyydestä johtuen meidän piti valitettavasti laittaa töppöstä toisen eteen kohtuu lyhyen maisemien ihailun jälkeen,

1857 m ja hengähdystauko. Solalle nimen antavat kolme lampea edessäpäin, melkein 200 metriä alempana. Ensimmäiset melkein sata korkeusmetriä voit lasketella / luistella auringon pehmentämää lunta ja pientä kiveä olevaa ränniä alas.

Maisema tulosuuntaan eli etelään. Puuraja näkyy selkeästi.

Laaksoa alaspäin ja kohta taas speargrass piirittämänä.

Laakson tarpominen alaspäin sujui yllätyksittä speargrasseja väistellen ja onnistuneella suunnistuksella (muista nousta joenuomasta vasemmalle ylös metsään, ennen kuin se muuttuu kanjoniksi), kunnes tultiin noin 1080 metrissä pisteeseen, jossa kartan (ja GPS:nkin) mukaan merkitsemättömän jokea seuranneen reitin piti muuttua metsässä kulkevaksi poluksi. Tässä kohtaa risteiltiin ehkä lähemmäs tunti iloisen kulkukelvotonta metsää ristiin rastiin polkua löytämättä, ennen kuin luovutettiin ja lähdettiin taas seuraamaan jokea alaspäin. No kappas, sieltähän se polun pää löytyi, ehkä kilometrin verran eri paikasta, kuin karttaan oli merkitty.

Polusta ei ehditty kauaa nauttia, kunnes päästiin päivän viimeiseen koitokseen – myrskytuhoista kärsineeseen metsään. Suomalaiseen mänty- tai kuusivaltaiseen metsään tottuneelle kaatuneet puut eivät kuulosta suurelta vastukselta, mutta Uudessa-Seelannissa ne voivat olla sitä. Käytännön esimerkkinä jotain tämänkaltaista:

• kulkusuunnassa (edessä) kaksi metriä korkea seinämä / läjä / valli kaatuneita monihaaraisia, vinkkuroita, osittain mätiä lehtipuita. Puita saattaa olla pari tai sitten peräjälkeen kymmeniä metrejä ristiinrastiin.
• vasemmalla jyrkänne, joka tippuu suoraan kulkukelvottomaan jokeen
• oikealla jyrkänne ylöspäin, jossa kaatuneita puita läjässä, vastaavasti kuin edessäsi
• Aurinko on jo laskenut ja suunnistaminen ja eteneminen tehdään otsalamppujen valossa

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, mitä siis teet? Lähdet puskemaan, yli, ali, läpi tai ympäri tilanteen mukaan. Ei sitä äkkiseltään arvaisi minkälaisia liukkaita rankakasoja sitä rinkka selässä pystyykään kiipeämään. Välillä rinkka on tipautettava kyydistä, että saa pungettua itsensä jostain läpi – tässä vaiheessa on erityisen tyytyväinen Savotan laatuun, sama mistä remmin nurkasta saa kiinni, niin pakkauksen saa kiskottua perässään. Illan kohokohta taisi olla, kun kaveri lähti ylittämään pari metriä syvää notkoa kaatunutta puuta myöten, jota toki katkesi alta. Rusaus, tömähdys, hiljaisuus, ”sattuiko pahasti?” ”Ei.” Hyvä näin, saatiin ukko ja rinkka kalastettua montusta ylös ja matka jatkui.

Hikeä? Kyllä. Verta? Ei paljoa. Kyyneleitä? Ei, oli onneksi tarpeeksi tahtoa ja tekemisen asennetta molemmilla.

Lähemmäs tunti oli tässä vaiheessa hukkunut etsiessä polkua sieltä missä sen kartan mukaan piti olla. Alkoikin vasta ehkä kilometrin myöhemmin, iso oranssi kolmio näyttää alkukohdan. Valon alkaessa loppua ja perkeleellisen kaatuneiden puiden yli kiipeilyn, ali raahautumisen ja kadonneen polun etsimisen alkaessa järkkäri meni nyt reppuun, eikä ilmestynyt sieltä ulos kuin vasta tuvalle saavuttaessa.

Kolmisen kilometriä pitkän kaatuneiden puiden boot camp radan jälkeen edessä oli vielä Faerie Queene (2236 m) huipulta tulevan sivujoen ylitys, virtaama oli nytkin sen verran reipas, että keväällä lumien sulamisaikaan tästä olisi turha yrittää läpi. Tämänkin jälkeen edessä oli vielä reilut kolme kilometriä huonokuntoista polkua, ennen kuin tyhjälle Bob’s Hutille päästiin kellon ollessa 19:30, eli kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen. Tällaisen päivän jälkeen oli oikein mukavaa löytää siisti ja edellisten kävijöiden jäljiltä hyvin polttopuilla ja sytykkeillä varustettu mökki.

Päivä oli raskas, mutta muistorikas. Mieluummin minä tällaisia tarvon, kuin jotain mitäänsanomattomia merkittyjä polkuja.

Yöllä piti olla erityisen punaisen sävyinen ”blood moon”. No ei tuo ihmeellinen ollut, mutta Linnunrata näytti kivalta. Taas varsinainen ammattikuvaaja liikkeellä, en omista jalustaa pitkille valotusajoille, joten kuvaus tapahtui terassin kulmatolppa tukena käyttäen ja hengitystä pidättäen.

Viimeinen pitkä (1)

Kun sitä pysyy liikkeellä – ja harvemmin hiljaa – niin pikku hiljaa tutustuu ihmisiin töissä ja sen ulkopuolella. Löytyi töistä sitten kaveri jolla oli varsin samankaltaiset vaelluskiinnostuksen kohteet kuin itsellä – sekä möyriminen lähialueilla, että lähteä kokeilemaan jotain vaativampaa eteläsaarella. Paskamainen homma nyt oli kuitenkin se, että valitettavasti Suomeen paluu oli edessä, vaikkei se itseäni olisi pätkääkään vähempää voinut innostaa. Halu eteläsaarelle yhdistettynä rajoitettuun aikatauluun tuottikin pienen ongelman, paras aika monille reiteille oli keski- ja loppukesä ja nyt oltiin menossa syksyä ja kohta jo alkutalvea. Aikamme kun taas (tämän maan puoliloputtomia) vaihtoehtoja tiirailtiin päätettiin koittaa (vähän kunnianhimoisesti) Lewis Pass – St Arnaud reittiä Nelson Lakes kansallispuistossa. Tämä noin 95 kilometrin ja 7 – 8 päivän reitti tarjoaa pääosin rauhaa turistivirtojen ulkopuolella, neljä vuoristosolaa ylitettäväksi, maisemia ja kuten ennenkin mainostamani GJ Coop kuvailee ”A great place to find out whether extensive toil, inclement weather and inadequate food, ie, more than a little hardship, do in fact add up to the full bundle of fun.”

Alusta saakka oli selvää, että touko-kesäkuun vaihteen kelit voisivat olla arvaamattomat. Mietittiin pari varakohdetta jos keli näyttäisi mahdottomalta ja hankittiin molemmille jääraudat ja hakku, joita varmasti vuoristosolien ylityksissä tultaisiin tarvitsemaan.

”Punainen ferrari” on tuonut miehet ja rinkat 769 kilometrin ja yhden lauttamatkan verran St Arnaudiin. Hallayön jälkeisenä pirtsakkaana aamuna viimeiset pakkaamiset käynnissä.

Vaelluksen lähestyessä säässä vakaata oli vain vaihtelu. Lännestä maan ylle puski vuoronperään matala- ja korkeapaineita ja kelit menivät sen mukaisesti aivan mahdottomasta mainioon. Lähtöpäivänä kuitenkin näytti mahdolliselta, että päästäisiin kaikkien neljän vuoristosolan yli ja St Arnaudissa toimiva pikkubussikuski tipautti meidät lähtöpisteeseen Lewis Passiin.

St Arnaudista kutostietä Murchisoniin, sieltä kuusviitosen kautta seiskalle ja Lewis Passiin.

Lumihuiput siintävät

Lähtöpiste Lewis pass (Lewisin sola) oli noin 800 metrin korkeudessa, josta mentiin vähän alaspäin, ennen loivaa nousua laaksoa ylöspäin noin tuhannessa metrissä sijaitsevalle Ada Pass tuvalle yöksi. Tämä ensimmäinen päivä on kevyttä lämmittelyä, noin neljä tuntia hyväkuntoista ja hyvin merkittyä polkua pitkin.

Mars matkaan. Mainio keli ja 27 kilon rinkka – siältäen muun muassa kaksi 0,9 litran Baltika 7 tölkkiä.

Maisemakuva ihan parkkipaikan vierestä.

Ensimmäisen päivän menussa 12,4 helppoa kilometriä – 4 h 20 min sanoo DOC yllättävänkin suurella tarkkuudella. St James Walkway kulkee tämän osuuden samaa reittiä, ennen kuin kääntyy itään Ada Pass läpi. Tämä on hyvä vaihtoehto niille, jotka haluavat hienoihin maisemiin pienemmällä fyysisellä haasteella.

Varoituskylttien mukaan lumiviyöryvaara-alue. No ei nyt just.

Tärähtänyt kuva, mutta parempaakaan ei violetista sienestä näköjään tullut otettua.

Jos blogin noin kahdensadan aiemman osan aikana ole tullut selväksi, niin minä tykkään katsella erilaisia vihreän sävyjä.

Siltatekninen taidonnäyte 1. Tukeva sellainen.

Vastavalolla pitää joskus leikkiä, eikä linssikään ollut vielä kovin paskainen.

Cannibal gorge autiotupa siintää nurmiaukion toisella puolella.

Lämmityspolttoainevaja. Kivihiili (oikealla) ei ole helpointa sytyttää, kannattaa tehdä ensin puulla tulet ja alkaa lisätä hiiltä perässä.

Ada Pass tuvalle ehdittiin mukavasti ennen iltahämärää. Tupa on tasoltaan ”Serviced”, eli kustansi 15 dollaria yö ja kaminan polttoaineet (kivihiili) oli tarjolla. Siisti kuin mikä, Te Ureweran metsästyskämppiin tottuneelle jopa liiankin steriili – missä ovat kaikki kahdeksan vanhaa kattilaa ja paistinpannua ja edellisten kävijöiden jättämät ruuanjämät? Mökki saatiin lämmitettyä nollan yläpuolelle ennen aikaista nukkumaanmenoa – seuraava päivä olisi tarjoamassa hieman tätä kevyttä rinkkaan totuttelua enemmän haastetta ja herätys olisi puoli tuntia ennen auringonnousua.

Ada pass hut, eikä ketään muita meidän lisäksi.

Vesi oli puhdasta ja kylmää

Nätimpää tähtitaivasta kuin eteläsaaren eräalueilla saa etsiä, mutta tuskin löytää. Tyyneltämereltä puhaltavaa puhdasta ilmaa, eikä valosaastetta kiusaamassa. Tässä kuu valaisee lumihuiput, keskellä olevaa laaksoa jatkettiin seuraavana päivänä eteenpäin.

(kuvapainotteinen reportaasi jatkuu osassa ”Pisin päivä (2)” ennemmin tai myöhemmin)