Hitaita kilometrejä

Vanha vaellustotuus on, ettei matka tapa, vaan vauhti. Tasaisessa maastossa selkeillä poluilla kilometrejä kuitenkin karttuu reipasta tahtia. “Rajojen reittiä” tuli joskus lompsittua 50 kilometriä kahdessatoista tunnissa, kun ei yksistään kulkiessa taukoja juuri tule pidettyä. Sitten kun reitille osuu useampi sata vertikaalista metriä, puronuomassa kävelyä (pitkittäin ja poikittain) ja suunnistustarpeita, niin eivät karttakilometrit enää taitukaan yhtä liukkaasti.

Noita hitaita kilometrejä pääsin harjoittelemaan, kun sain vihdoinkin aikaiseksi suunnata yöretkelle Te Ureweraan. Lauantaina A ja lapset kävivät 50 km suuntaansa maisema-ajelulla Waimanan laaksossa ja minä pääsin aloittamaan etenemiseni “Lion’s hutilta” kohti itää ja Koaunuin autiotupaa seuraten “Seinä” -nimellä tunnettua reittiä. Ensimmäisen noin puolitoista kilometriä reitti seuraa Ngutuohan purouomaa, kunnes käännytään oikealle mäen rinnettä ylös. “The Wall track” nimi tulee tästä alkavasta osuudesta, jossa noustaan 400 metriä ylöspäin vajaan 1,5 km matkalla. Tämän jälkeen reitti rallatteleekin laskuvoittoisesti natiivilehtipuiden ja saniaisten katveessa – ikuiseen vihreyteen alkaa jo tottua, mutta silti niitä joku sata kertaa jo otettuja “saniainen edestä, saniainen takaa, iso puu makaa” -kuvia tuli taas otettua muistikortillinen.

Vasemmalta oikealle. Siniselle alueelle oli levitetty kolekalsiferolimyrkkysyöttejä possumien päiden menoksi
Siitä se lähtee, oranssi kolmio on ystäväsi
Purouomien kanssa saa ylävirtaan taapertaessa olla tarkkana. Nimimerkillä ”en lukenut karttaa, enkä tarkastanut suuntaa kompassilla, joten kävelin väärää puroa 700 metriä ylävirtaan”. Ja niin – kuvat hämäävät, nämä tulee otettua avoimista kohdista, ei niistä joissa aika kuluu kiipeillen kaatuneiden puiden yli ja ali ja etsiessä sopivan syvyistä kohtaa kulkea.
Kiitos Varusteleka. Skrama on näillä poluilla oiva työkalu ja Savotan rajajääkäri nyt vaan viimeisen päälle hyvä ja muuntuva reissurinkka.

Ihmisiä ei vastaan tullut koko päivänä ainuttakaan, mutta iloisiin pikkupossuihin törmäsin pieneen notkoon laskeutuessa, ne kun tonkivat maata kärsillään kymmenen metrin päässä. “Missä pikkupossu – siellä isopossu” sanoisi kunnon populisti, joten otin reippaasti muutaman taka-askeleen pään pyöriessä samalla pöllön lailla. Vihaista röhkintää alkoikin kuulua melkein samantien, mutta onneksi kello kahdestatoista (eikä kello kuudesta), joten aloin pontevalla suomenkielellä suosittelemaan possuille paikalta poistumista. Tästä seurasi ensin vain lisää vihaisen sian ääniä sekä kello kahdestatoista että nyt myös kello kolmesta, ennen kuin nämä pekonin esiasteet löysivät yhteisen kielen kanssani ja päättivät lähteä sorkkamäkeen. Loppumatka alamäkeen mökille sujui yllätyksittä – muutama peurasonni vielä huuteli kiimaansa, muuten ei hiljaisuutta rikkonut kuin tuuli ja lintujenlaulu.

Vajaaseen kymmeneen kilometriin – vajaan 8 km reitti plus yksi suunnistusvirhe – kului neljä tuntia ja Koaunuin 18 punkan autiotuvalle ehdin ruhtinaallisesti vartti ennen auringonlaskua. Olin pakannut varuiksi teltan matkaan, jos mökki sattuisi olemaan täynnä. Tämä osoittautui tarpeettomaksi, olin ainoana paikalla ja mökkikirjassakin edellinen kirjaus oli viikon takaa. Ilta oli sateettoman kylmän kuulas, joten virittelin nuotion pihalle ja vietin laatuaikaa Stephen Kotkinin Stalinin elämäkerran ensimmäisen osan kanssa kaikessa rauhassa.

Koaunui hut on isoimmasta päästä Te Ureweran tupia – vaihtelevat yleensä 6 ja 18 punkan välillä.
Kuvassa peura. Metsämies olisi saanut ammuttua fileet mökin pihaan.
Jos et äskeisestä sitä löytänyt, niin ehkä tästä sitten?
Romut levällään pitkin rappusia, kun kerta tilaa oli ja weetabixiä pakin kannesta.
Perussiisti mökki, kaasupulloa ja ulkona olevaa kaasuliettä en ole tällaisen ”standard” tuvan varustuksessa ennen nähnyt. Mahdollinen syy tähän on kuvan keskellä – vanha kamina on poistettu ja tupakirjassa lukee, että uusi on ”tulossa”. Ajankohdasta tai aikataulusta ei tosin ollut mainintaa.
Lukemista olisi ollut myös talon puolesta, muun muassa aikakauslehtiä vuodelta 2003, joissa käsiteltiin SARS -epidemiaa. Kuvaukset taudinkulusta ja hengityssuojaimien käytöstä eivät juurikaan poikenneet koronaviruksen vastaavista näin 17 vuotta myöhemmin.

Sunnuntaina nuotioaamukahvin nauttimisen jälkeen suuntasin mökiltä pois “Koaunui circuit” reittiä vastapäivään kiertäen, joka tarkoitti ensimmäisen kolme tuntia pääosin Waiiti-puron uomassa kävelemistä. Uoma kaartelee puolelta toiselle kalvaen itselleen uutta reittiä. Tämän vuoksi ulkokaarre on aina syvä ja jyrkkälaitainen, joten uoman poikki saa kahlata vähän väliä. Veden virtaaman ollessa nyt hyvin vähäinen tämä tarkoitti pääosin polvea myöten, hetkittäin puoleen reiteen asti kahlaamista. Neljän ja puolen tunnin ja vajaan 13 km jälkeen oli noutopisteessaä “Ogilvies” leiripaikalla. Tältä sunnuntaiajelulta oli jo jätetty lapset kotiin, olivat kuulemma olleet edellisen reissun jälkeen niin pahoinvoivia, ettei edes Macdonalds lounas ollut kiinnostanut (mutta eivät niin pahoinvoivia etteikö jäätelö olisi kelvannut).

Joskus vettä virtaa paljon enemmänkin. Reitti ei silloin ole kulkukelpoinen edes hevosella.
Tätä riitti kolmeksi tunniksi
Waiiti ja Kaharoa -purojen risteys. Vasemmalla pilkottaa metsästäjien leiri, oikealla kolme peuranpäätä puussa
Ogilivies camp site, eli vesivessa, muutama betoninen piknikpöytä ja nurmikon lyhyenä pitäviä hevosia.

Lystiä oli. Reisiin tosin sattuu näin maanantai-iltana edelleen, mutta sehän on ohimenevää. Meikäläisen vielä perustamattoman ShitTravels Ltd:n yksi ohjelmavaihtoehto voisi olla tällainen – “kävele itsesi kipeäksi ja yövy autiotuvalla näkemättä yhtään instagram-arvoista maisemaa” -vaellus.

Ikku

Kauan eläköön 1080!

Uuden-Seelannin ja Australian omalaatuiset endeemisten eläinten kokoelmat juontavat noin tsiljoonan vuoden taakse. Tarkemmin sanottuna Australia irtosi Gondwana -mantereesta 99 miljoonaa vuotta sitten ja Uusi-Seelanti 85 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin kaikkia mantereita hallitsivat dinosaurukset, joiden valtakausi koki kuitenkin äkillisen lopun 66 miljoonaa vuotta sitten. Tämän ”liitukauden joukkosukupuuton” todennäköisimpänä aiheuttajana pidetään maahan iskenyttä, noin 10 – 15 km halkaisijasta, asteroidia tai komeettaa, joka jätti jälkeensä (joukkotuhon lisäksi) 180 km halkaisijaisen Chicxulubin-kraaterin. Vapautuneen ekologisen lokeron täyttivät muilla mantereilla nisäkkäät, mutta Australiassa pussieläimet ja Uudessa-Seelannissa linnut. Nisäkäspetojen puuttuessa monet viimeksimainituista menettivät lentokykynsä, se kun oli näissä olosuhteissa tarpeeton. Jopa 230 kg painoiset moat olivat suurimpia kasvinsyöjiä ja ”huippupeto” taas oli haastinkotka joka kasvoi noin 10 – 15 kilon painoiseksi ja jonka siipien kärkiväli oli jopa 3 metriä. Muitakin erikoisuuksia kehittyi, esimerkiksi Uuden-Seelannin wetat – 70 lajia sirkkojen sukulaisia, mukaanlukien jopa 70 gramman painoiseksi kasvava jättiläinen sekä jättiläisetanat, jotka ruokailevat kastemadoilla eivätkä kasvinosilla.

Kun ensimmäiset ihmisasukkaat saapuivat kanooteillaan polynesian saarilta 1250 – 1280 tienoilla, on riemu varmasti ollut rajaton, kun helposti saalistettavia lintuja on ollut runsaasti tarjolla. Niinpä 1500 -luvulle mennessä sukupuutto oli kohdannut kaikkien kuuden moalajin ja haastinkotkan lisäksi kolmea sorsalajia, sekä paikallista korppia, joutsenta, hanhea ynnä pingiiviniä. Maorien mukanaan tuomien polynesian rotan (kiore) ja polynesian koiran (kuri) avustuksella hengiltä saatiin vielä yhdeksän muutakin lintulajia jo ennen eurooppalaisten saapumista 1700 -luvun lopulta alkaen. Tästä eteenpäin erityisesti laivojen mukana tulleet rotat ja myöhemmin tarkoituksella maahan tuodut possumit, kanit, koirat, kissat, kärpät sekä kuusi peuralajia pitivät joukkotuhon etenemisestä huolta johtaen ainakin 22 lintu-, kolmen lisko- ja kolmen sammakkolajin sukupuuttoon.

Lukuisia lintulajeja pelastui vain pienten, saarilla selvinneiden populaatioiden ansiosta. Uhanalaisten lintujen lista onkin pitkä kuin nälkävuosi – äärimmäisen uhanalaisia on 23 lajia, erittäin uhanalaisia 14 lajia ja vaarantuneita 33 lajia. Tehokkain tapa lintujen suojeluun on maapetojen hävittäminen ja tehokkain tapa siihen ovat myrkyt. Tämä aiheuttaa jonkun verran vastustusta luonnonsuojelijoilta, mutta vain niiden vähemmistöltä – ainutlaatuisten lajien pelastaminen on useimmille tärkeämpää, kuin ihmisen tyhmyyttään tänne tuomien pikkunisäkkäiden (tai pussieläinten) kärsimys. Voimakkain vastustus tuleekin vähän yllättäen metsästäjiltä. Täällä maaseudulla näkee vähän väliä ”Ban 1080” tai ”F*** 1080” -tarroja, useimmiten liimattuna lava-auton takaikkunaan.

703A9012 net
Stereotyyppinen 1080 vastustaja. Metsämiehen lava-auto, tällä kaverilla poikkeuksellisesti koirilleen koppikin lavalla.

1080 eli natriumfluoriasetaatti on erityisen tehokas ja erityisen halpa myrkky pahimpien tuhoeläinten, eli possumien, kärppien ja rottien tappamiseen. Koska se ei aiheuta juuri lainkaan kotoperäisten eläinten kuolemia, sitä voidaankin levittää helikopterista käsin suurille alueille, joka edelleen kasvattaa käsittelyn tehokkuutta. Samalla kuolevat hyvällä prosentilla myös metsästäjien saaliseläimet – peurat ja villiintyneet siat – sekä heidän kielletyillä alueilla vapaana pitämänsä koirat. Tästä seuraa ymmärrettävästi pientä nihkeyttä – vaikka etujärjestöjen disinformaatiokampanjoinnissa keskitytäänkin keksittyihin ”1080 tappamiin kiweihin” ja ”vesireittien myrkyttymiseen”.

Loppuun vielä iloinen kokoelma retkeilyreittien varrella vastaantulleita varoitustauluja.

Ikku

703A7071 net
Natriumfluoriasetaatti. Tullut tunnetuksi ”Compound 1080” tai yksinkertaisesti ”1080” nimellä, joka juontaa myrkyn vuosikymmenten takaiseen kataloginumeroon. Helpottaa kummasti vastustajien kommunikointia – eiväthän nämä analfabeetit täällä osaisi tavata tuota koko nimeä, eikä autotarra ”Ban sodium monofluoroacetate” kuulostaisi kovin iskevältä.

703A3826 net
Pindoni. Dimetyyliftalaatin ja pinakolonin kondensaatioreaktion tuotteena muodostuva aromaattinen ketoni, joka syntetisoitiin ensimmäisen kerran vuonna 1937. Tehoaa erittäin hyvin kaneihin ja hyvin jyrsijöihin.

703A5763 net
Kolekalsiferoli eli tuttavallisemmin vitamiini D3. Tehoaa hyvin possumeihin, rottiin ja kaneihin, haittapuolena 1080:aa ja syanidia kalliimpi hinta.

 

703A6777 net
Brodifakumi. Kuuluu sekä nimensä (3-[3-[4-(4-Bromofenyyli) fenyyli]-1,2,3,4-tetrahydronaftaleen-1-yli]-2-hydroksikromen-4-oni) että molekyylimassansa (523,4 g/mol) puolesta orgaanisen kemian raskaaseen sarjaan. Tämä toisen polven antikoagulantti on erittäin tehokas veren hyytymisen estäjä.
 

703A6778 net
Diphacinone, tunnettu myOs diphenadione nimellä, suomenkielistä nimeä ei nopeasti löytynyt, Ensimmäisen sukupolven K-vitamiinin reseptorinsalpaaja kuten pindonikin. Tehoaa rottiin ja kaneihin, muttei possumeihin.

 

703A8854 net
Kalsiumsyanidi. Nopeavaikutteinen ja pidetään käytetyistä myrkyistä ”humaaneimpana”. Etuina ovat myös halpa hinta ja biohajoavuus.

 

 

Näin kakan puussa

Poiketen monesta edellisestä pääsiäisestä, nyt ei lähdetty mihinkään yön yli reissuun, mutta neljän seinän sisälle ei kuitenkaan jääty mököttämään. Perjantaina kävin työkaverin kanssa katsomassa ylimmän sarjatason rugbya parin tunnin ajomatkan päässä Hamiltonissa. Pelitapahtuma oli jossain määrin kotikutoisen oloinen – pankkikortti ei käynyt ruokapisteellä maksuvälineenä, ohjelmassa oli esimerkiksi loukkaantuneet pelaajat heitelemässä väliajalla ”hot cross buns” pusseja ja minipalloja katsomoon ja niin edelleen – mutta pelin seuraaminen paikan päällä oli mukavaa. Tässäkin lajissa televisiossa kamera seuraa usein varsin tiiviisti palloa, katsomosta pystyy seuraamaan koko kenttää ja taktisia kuvioita paremmin. Tunnelmaltaan peli muistutti kuitenkin iltaa Tampereen suurimmassa kirjastossa, eli Hakametsän hallissa Ilveksen kotipelissä. Kannustusta ei ollut nimeksikään, mistään kannatuslauluista nyt puhumattakaan. Pallo ei pysynyt kummankaan joukkueen hyppysissä erityisen hyvin ja vähän sekavien vaiheiden jälkeen vierailija Lions vei yllättäen pisteet mukanaan Etelä-Afrikkaan. Muista tapahtumista mainittakoon kotijoukkueen pelinrakentajan (”first-five”) lähteneen paareilla, niskatuessa ja tajukankaalla kentältä, joka ei tässä lajissa ole mitään ihmeellistä. Valmentajan kommentti pelin jälkeen oli ”ei mitään vakavaa”…

Lauantaiaamuna oli vaihteeksi mahdollisuus lähteä vaelluskerhon päiväretkelle. Tällä kertaa suunta oli vajaan tunnin ajomatkan päähän Te Ureweran pohjoislaidalle, Waiamanan laaksoon. Reitin lähtöpisteeseen vievä Matahi Valley rd muuttuu vähitellen kapeasta asvalttitiestä aina vain kapeammaksi ja huonompipintaiseksi mutkittelevaksi hiekkatieksi. Talot ovat vaihtelevassa kunnossa ja monen pihaa koristavat käytöstä poistuneet autot, muutamassa jopa puoli tusinaa. Hevosten pito on suosittua ja toisin kuin lehmien, hevosten annetaan laiduntaa aivan vapaana. Mitään erityistä liikennemerkkiä (vrt. hirvivaara) näistä ei ole, mutta tiellä olevat lantakasat ajavat saman asian.

703A6458
”Kahdeksan aarin” leiripaikalla ei näin syksyllä tungosta ole.

703A6534
Silta ei juuri minnekään

703A6469
Sitä itteään. Tässä vaiheessa talsimista sitä usein miettii, että minkähän helvetin takia sitä taas itsensä tästäkin metsikosta loytää.

Vähän tuntuu hölmöltä, että toistuvasti yllätyn siitä, kuinka paljon korkeuserot vaikuttavat kävelylenkin raskauteen. No taas yllätyin, että vajaassa neljässä tunnissa kävelty matka oli vain vajaan 7 kilometriä – ylös (ja alas) mentiin lisäksi reilu 600 metriä. Kävelty Ogilvies ridge loop track ei virallisesti ole enää vaeltajille sallittu, mutta eipä sinne kulkua estettykään ole. Reitti tunnetaan myös ”possum trapper’s line” nimellä, joka kuvaa sitä hyvin. Kyseessä on yksi Otamatunan ”mainland island” luonnonvaraisten kasvien ja lintujen suojelualuetta ympäröivistä ansalinjoista. Eurooppalaisten Uuteen-Seelantiin tuomista vieraseläimistä erityisen haitallisia alkuperäiselle luonnolle ovat olleet possumit (puuston hävitys, lintujen ruuan ja elinympäristön hävitys, munien ja lintujen syönti), rotat ja kärpät (lintujen, munien, poikasten ja hyönteisten syöminen), kissat ja koirat (lintujen tappaminen) sekä peurat ja siat (kilpailu samoista ravintolähteistä maassa elävien lintujen kanssa). Sukupuuttoon kuolleiden lajien lista on pitkä, mutta muutamia edelleen uhanalaisia lajeja saatiin pelastettua niiden selvittyä pienillä saarilla. Nyt molemmille pääsaarille on perustettu suojelualueita, joilta vieraspedot hävitetään loukuin, metsästämällä ja myrkkysyöteillä, jotta alkuperäisillä kasveilla ja eläimillä on mahdollisuus selvitä. Pari alueista on jopa aidattu tiheällä, hiiretkin ulkopuolella pitävällä aidalla, ensimmäisenä ja kuuluisimpana näistä Zealandia Wellingtonin lähellä. Kunnianhimoiseksi tavoitteeksi on otettu hävittää kaikki vieraspedot (rotat, possumit, kärpät) vuoteen 2050 mennessä.

703A6492
Uusinta tekniikkaa edustava rotan- ja kärpänloukku.

703A6506
Uusi ja vanha tekniikka toistensa vieressä

703A6498
Possuminloukku mallia vanha

Kymmenien loukkujen lisäksi polulla ehdittiin nähdä vilaukselta yksi neljästä Uuden-Seelannin papukaijalajista, kaka. Usemman yksilön huutelua kuului muiden lintujen pitämän laulukonsertin seasta, mutta tällä kertaa ei kaijoja kiinnostanut tulla ihmisiä lähemmin ihmettelemään. Tämän lenkin jälkeen kiinnostus Te Ureweran alueeseen kasvoi edelleen ja maanantaina hainkin vaellusliikkeestä muutaman Topo-kartan lisää. Talvi sateineen ja lyhyine päivänvaloineen lähestyy, mutta jos ei muuta, niin onpahan aikaa suunnitella yön yli kestäviä retkiä ajan kanssa.

703A6487
Kaka siellä jossain

703A6475

703A6490

Samaan aikaan toisaalla A ja lapset olivat vanhimman lapsen koulukaverin perheen kanssa päiväretkellä Matatassa. Lapsilla oli ollut hauskaa, kun paikallisten tapojen mukaisesti koira ja lapset matkustivat peltojen yli mökille lava-auton lavalla. Paparazzin poissa ollessa ei kuvia retkestä ole, mutta sen verran hauskaa oli kuulemma ollut, että samaan paikkaan varmaan palataan jossain vaiheessa.

Ikku