Alamäen harharetket

(jatkoa edellisestä numerosta)

Vanhuus ei tule yksin tuumasin aamulla ei mitenkään parhaiten nukutun yön jälkeen. Vähäisen tuvalla olleen polttopuun, sitäkin vähäisemmän polttopuun keräilyinnon ja hieman kyseenalaisessa kunnossa olevan kaminan luukun vuoksi en vaivautunut lämmittämään tupaa ennen nukkumaan menoa. Hieman viileä yö (minulla oli matkassa vain vanha kesäpussini) yhdistettynä kilometreistä kipeytyneisiin lonkkiin pitivät huolta siitä, että puoli yötä tuli pyörittyä kuin poranterä miellyttävää nukkuma-asentoa etsien, sitä kuitenkaan löytämättä. Näin kolmantena aamuna jälkeen rinkan kanssa liikkeellelähdön raajoja kolotti muutenkin varsin mittavasti aamun koittaessa, ensimmäiset hetket makuupussista ulos kaivautumisen jälkeen olivat sen verran jäykkiä, että rinkan niskaan heittäminen tuntui varsin kauhistuttavalta ajatukselta. No onneksi, kuten lyhyemmilläkin reissuilla, paikat vertyivät kuitenkin nopeasti kivuttomaan liikkumiskuntoon.

Tupaa ympäröinyt metsä näytti aamuauringossa vielä paremmalta kuin illalla. Hetken mietin josko jäisin päiväksi tuvalle vain lukemaan kirjaa ja kameran kanssa seurailemaan, miten maisema muuttuu päivän mittaan valaistuksen vaihtuessa. Tämä ajatus meni kuitenkin nopeasti ohi, kun toisena vaihtoehtona oli luonnollisesti jatkaa matkaa ja nähdä jotain aivan uusia maisemia. Jollekin oikealle valokuvaajalle Te Rangaakapuan tuvan ympäristö olisi kuitenkin mainio kohde päiväksi tai pariksi.

Aamupaska A-luokan maisemissa. Huussin kattokin on paksun sammaleen peitossa.
Suositummilla tuvilla tupakirjat täyttyvät parissa vuodessa ja ”Great walks” -kategorian tuvilla mahtanee täyttyä useampi kirja vuodessa. Te Rangaakapuan kirja on vuodelta ja 2003 ja vasta kolmas kautta aikojen – tupa rakennettiin kuitenkin jo vuonna 1975. Kahden kohtuuraskaan vaelluspäivän etäisyys lähimmästä tiestä kun pitää kuraturistit kaukana. Kirjoista löytää vinkkejä hyvistä ja huonoista reittivalinnoista, ideoita seuraaviin seikkailuihin ja välillä vaan ihan hupaisia tarinoita.
Kamat kasassa, vielä sukat narulta ja vaellussaappaat jalkaan, niin matka jatkuu.

Te Rangaakapualta matka jatkuu hetken verran etelää kohti polun maisemien vaihdellessa peikkometsän ja pensaiden tai heinikon peittämän puuttoman laen välillä. Polun tehdessä 90 asteen käännöksen oikeaan, olisi myös etuvasempaan ollut tarjolla selkeä ura, jolle suuntaaminen kovin houkutteli. Tämä kun olisi johtanut Aninin puroa seuraten puoleen väliin Rua’s trackia, jossa olevalle Aninin aukiolle telttailemaan olisi ollut noin päivämatka. Aninin aukiolta Maungapohatun kautta kohden Waimanan laaksoa olisi voinut edetä taas varsinaisia reittejä myöten tuvissa yöpyen, mutta tämä ensimmäinen päivämatka olisi ollut pelkkää ”bush bashingia” aivan keskellä ei mitään. Houkutuksesta huolimatta jatkoin tylsästi varsinaisella reitillä kohden Mangatoatoan tupaa.

Hämähäkinseitit näyttivät hauskoilta aamukasteessa
Olivat perkuleet virittäneet runsain mitoin seittejään polun muodostamaan mukavaan avoimeen koloon. Varmaan muutama kymmenen tuli keräiltyä matkaan ensimmäisen kilometrin aikana.
Korkeammilla kuivilla kohdilla kasvoi pallomaista pensasta, nimestä ei tietoa.
Te Rangaakapuan ”kiväärirata”. Oikeassa laidassa aukiota näkyy puoli peuraa (takapää)
Polku kääntyy 90 astetta oikealle, kello 11 johtava haara veisi Aninin puroa ja sitä kautta Rua’s trackia kohden.
Mennäänpä suolämpäreestä yli niin että heilahtaa!
Viimeiset peikkometsämaisemat, tässä kohtaa polku oli jo hukassa ensimmäistä kertaa tämän päivän aikana.

Alamäkeen kulkeminen on fyysisesti hieman helpompaa kuin ylämäkeen punnertaminen, mutta huonosti merkityillä ja umpeenkasvasneilla reiteillä tilanne on suunnistuksen kannalta vastakkainen. Reittien seuratessa usein harjanteita, ylöspäin meneminen on selkeää, kipua aina vaan ylöspäin, niin päädyt takaisin reitille. Alaspäin mennessä polun kadotessa vanhuuttaan kaatuneen puun ja sen mukanaan viemien muiden puiden muodostamaan läpitunkemattomaan tiheikköön tai muuten vain umpeenkasvaneeseen pöheikköön ei polulle takaisin löytäminen olekaan niin helppoa. Vähänkään laakeammalla harjanteella et yksinkertaisesti voi nähdä, missä kohtaa sen laki on, harvakseltaan sijaitsevien reittimerkkien näkeminen on tuurista kiinni, eivätkä kompassi ja 1:50 000 mittakaavainen kartta asiassa juurikaan auta. GPS olisi ollut näppärä apu, mutta sitä luksusta ei ollut käytettävissä puhelimen ollessa edelleen märkyyttään käyttökelvottomassa kunnossa.

Näin ollen jossain 1100 metrin käyrän hujakoilla polku meni hukkaan ja jonkun ajan päästä huomasin, etten enää ollut harjanteella vaan sen oikealla sivulla. Parin manauksen saattelemana kiipesin takasin harjanteelle (kuulostaa helpommalta kuin mitä se on), mutten edelleenkään nähnyt ainuttakaan polkumarkkeria. Vähän aiemmin harjanne oli jakaantunut kahdeksi ja nyt epäilinkin olevani väärällä harjanteella. Karttaa hetken tutkittuani päätän kuitenkin jatkaa alaspäin, kaikki purot ja harjanteet kun veivät osapuilleen oikeaan suuntaan. Kohta löysin kuitenkin itseni taas harjanteen sivustalta, joka on kulkemiseen noin huonoin mahdollinen vaihtoehto. Sivut ovat lähes aina hyvin jyrkkiä, maa-aines irtonaista ja kaatuneiden puunrunkojen yli saa jatkuvasti kiipeillä tai ali ryömiä. Sainkin sitten huippuidean, että kuljenpa harjanteiden välistä pohjaa myöten, sehän voisi olla hyvä vaihtoehto. No ei ollut. Vettä ei näin korkealla tähän aikaan uomassa ollut, mutta lumien sulaessa tai rankkasateilla sitä oli ollut sitäkin enemmän. Uoma oli lähes täydellisen kulkukelvoton, koostuen kivenjärkäleistä, tukeista, pystysuorista pudotuksista ja kosteanliukkaasta sammalpeitteestä harvoilla tasaisilla osuuksilla.

Kaunis katsoa, karmea kulkea. Olen melko varmasti ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen pölvästi, joka tähän uomaan on päätynyt järjestelmäkameran kanssa.
Jyrkkyys ei erotu kuvasta, eikä liukkaus välity. Hetki tämän jälkeen oli mitta täynnä ja kiipeäminen takaisin harjanteen huipulle alkoi.

Muutaman kymmenen metrin liukastelun jälkeen mitta oli täynnä ja otin taas käyttöön jatkuvatoimisen nelivedon kiiveten takaisin harjanteen huipulle. Siellä odottikin sekä mukavan aukea metsälämpäre, että puun kyljessä oleva permolat merkki – kuinka sitä voikaan ihminen ilahtua löytäessään puuhun naulatun palan sälekaihdinta! Hikisenä, multaisena ja uusia verisiä raapaleita koipiin saaneena pidin loppumatkan tarkemmin huolta, että pysyin merkityllä polulla. Juuri saatu kokemus kun vahvisti, että huono ja kunnossapitämätönkin polku on paljon parempi vaihtoehto, kuin sen sivussa puskeminen.

Kuinka voikaan ihminen ilahtua löytäessään puun kyljestä siihen naulatun palan sälekaihdinta!!! Olenkin oikealla harjanteella!
Harvinaisuus, joita ei turistireiteiltä löydä. New Zealand Forest Servicen -aikainen puna-valkoinen reittikyltti, eli pystytetty ennen vuotta 1987. Ylämäkeen 2 – 3 h Te Rangakaapualle ja alamäkeen, jonne minä olin matkalla, 20 minuuttia Mangatoatoan tuvalle. Nämä ajat olivat varmasti ok 80-luvulla polkujen ollessa kunnossa, nyt kannattaa kertoa puolellatoista.

Kolmen ja puolen tunnin kävelemisen (sekä kiipeämisen, ryömimisen, liukastelun, rinnettä alaspäin luisumisen ja kiroilun) jälkeen olin Mangatotoan tuvalla. Olin aamulla ajatellut, että ehkä pysähdyn vain lounaalle ja jatkan joko Te Puan tai Makomakon tuvalle yöksi, mutta nyt ei kiinnostanut enää kävellä metriäkään. Päätöstä auttoi myös se, että tupa itsessään oli erittäin siisti, polttopuuta oli runsain mitoin tarjolla ja sää oli miellyttävä. Nopea hikien ja vaatteiden pyykkäys viereisessä purossa, kamat kuivumaan, hella tulille ja vesi kahveja ja illallista varten lämpenemään. Loppupäivä kuluikin terassilla kirja kädessä ja kahvikuppi vieressä.

Mangatoatoan tupa.
Hiet on pesty pois purossa, vaatteet pyykätty samalla, vaelluskengätkin ovat kuivumassa, kamina on tulilla, vesi kahvia ja ruokaa varten on lämpenemässä, keli on miellyttävän lämmin ja kirjaa riittää luettavaksi. Ei huono.
JOS kantaisin kameralle jalustaa mukana ja JOS jaksaisin ottaa kaksi valotusta samasta maisemasta ja JOS jaksaisin pelata photoshopin kanssa, niin tästä auringonlaskusta olisi saanut fantsun kuvan. Mutta kun ei, ei ja ei, niin tulos on ohessa.

Ikku

(jatkuu seuraavassa numerossa)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s